Hyvää itsenäisyyspäivää (Hau hau)!

Ensilumi on saanut koirat riemastumaan. Etenkin Yasu on suuri lumenystävä, ja aivan kuten viime vuonnakin, saa vastasatanut lumi sen nytkin tanssahtelemaan ja hypähtelemään leikkisästi. Susulle asia ei tunnu olevan yhtä iso juttu, mutta tarkkaan sekin on nuuhkinut uusia, lumisia tuoksuja. 

Pari päivää sitten törmäsimme vähän inhottavampaan ylläriin: kävelimme pyörätietä ja Susu pysähtyi äkkiä haistelemaan jotain kiinnostuneena. Ja mikäs se siinä tien pinnalla olla möllötti: suuri, auton alle jäänyt rotta, jonka suolet olivat levinneet pitkin asfalttia. Onneksi Susu ei ehtinyt maistella kyseistä herkkua...

Ohitukset ovat ottaneet vähän takapakkia. Tai oikeastaan tuntuu, että riippuu ihan päivästä, sujuvatko ne vai eivätkö. On siis kyse Sususta ja sen haukkuherkkyydestä. Aihe on muutenkin minulle kasvun paikka, sillä minulla on (muunmuassa) yksi heikkous: en oikein siedä pieniä, räksyttäviä koiria. Ja nyt minulla on itselläni sellainen! Tai ei Susun haukkua oikein räksyttämiseksi voi sanoa, enemmän on kyse yksittäisistä haukahduksista tai ulvahduksista, mutta äänen korviavihlova intensiteetti kyllä korvaa haukun määrän. Susulla on tosi kova tarve vahtia ja ilmoittaa kaikesta huomionarvoisesta. Olen vähän neuvoton, koska edesmennyt noutajani tai Yasu eivät ole olleet lainkaan alttiita haukkumaan. Siinä, missä Yasu katsoo näkyviin tullutta vierasta koiraa ja kenties höristää korviaan, Susu aivan automaattisesti haukahtaa. Se on kyllä huomannut, etten pidä haukkumisesta, ja joskus on ihan liikuttavaa, miten se ihan selvästi yrittää hillitä itseään ja päästää haukun sijaan vaivoin tukahdutetun "UFF"-äänen... Aivan kuin se todella yrittäisi, mutta ei vain oikein mahda itselleen mitään.

Olen yrittänyt harjoittaa vastaehdollistamista makupaloilla, sillä onneksi Susu on ahne. Ihan viime viikkoina tulokset ovat kuitenkin taantuneet. Lenkeillä on välillä hyvin vaikea kontrolloida olosuhteita, kahden hihnan ja koiran ja ehkä sen parjatun kakkapussinkin kanssa on toisinaan mahdotonta ruveta kaivelemaan makupaloja taskusta, kun kapealla tiellä tulee koirakko vastaan. Silloin seuraa usein haukahduksia, ja ainahan sitä takapakkia tulee, kun koira pääsee toistamaan ei-toivottua käytöstä.

Asiaa ei myöskään paranna tämä oma haukkuneuroosini: Susun veitsenterävä ääni saa verenpaineeni välittömästi kohoamaan, ja kyllähän koira sen hermostumisen ja ärsyyntymisen huomaa silloinkin, kun yritän sitä peitellä. Ehkä myös Susun murrosikä tuo lisähaastetta hommaan, mistä sen tietää. Ensisijaisesti kohdistan silti syyttävän sormen itseeni. Emännän on varmaan käytävä jokin rentoutumis- ja meditaatiokurssi, ennenkuin edistystä tapahtuu.

Mutta jos veisi Susun joskus haukkumaan konekarhua. Siinä se olisi varmaan ihan ässä.

Elävää kuvaa

Sainpas videot ihan omin neuvoineni näkymään. Piti vain suosiolla vaihtaa macista windowsiin ja hoitaa homma Youtuben kautta... Ensimmäisessä videossa tunnelma välillä ihan kuumenee lelun äärellä. (En muuten tiedä, mistä tuo ihmeellinen narinaääni videoihin ilmaantuu aina kuvatessa. Ehkä puristan kameraa liian lujaa...?!) Susulle tyypillinen hampaiden loksuttelu kuuluu myös hyvin :D

Toisessa videossa lähestyin taas leikkiviä shibatuksiani, mutta leikki piti tietysti keskeyttää, kun tulin siihen viereen kameroineni vaanimaan. 

Molemmissa videoissa näkyy hyvin se, miten samankokoisia Yasu ja Susu ovat. Yasu ei edes ole pieni uros, joten Susu on aika kookas. Videoissa näkyy myös hauskasti se, miten Susu on aina kiinnostunut ihmisten touhuista, tulee tarjoamaan lelua syliin ja hakee kontaktia, kun taas Yasu puuhailee enemmän omiaan. (Eikä takuulla tuo leluaan kenenkään syliin, vaan kirmailee lällätellen kauemmas.) On myös hauskaa seurata, miten koirat (Yasu on yleensä tässä aloitteellinen) käyttävät leikin lomassa rauhoittavia signaaleja, kun tunnelma meinaa tiivistyä. Villiksi äitynyt nujakka keskeytyy yleensä siihen, kun toinen aivastaa/ ravistelee, johon toinen automaattisesti vastaa, ja molemmat rentoutuvat.

Karva pöllyää

...kun Yasu vaihtaa talviturkkiin. Prosessi on ollut meneillään jo melkein pari kuukautta, mutta nyt poika on jo sellainen kuikelo, ettei alusvillaa enää taida löytyä melkein mistään kohtaa. Olen ottanut tavaksi harjailla Yasua läheisellä kalliolla, ja olemmekin villoittaneet ko. paikan aika ansiokkaasti.

Kaikki tuo taustalla näkyvä valkoinen hötö on Yasun alusvillaa... 

Susulla on Yasunkarvaviikset! 

Kuvat ovat pari viikkoa vanhoja, tällä hetkellä Yasulta ei löydy tuonkaan vertaa pohjavilloja...

Susu on joutunut kiinni puuhun Yasun harjaamisen ajaksi. 

Susun antibioottikuuri loppui torstaina. Katsotaan, miten pitkälle tällä kertaa selviydytään ja onko karpalouutteesta ja maitohappobakteereista apua! Ensi viikolla pitäisi käydä antamassa kontrollinäyte, josta selvitetään, onko bakteerikasvua taas ilmassa. Peukut pystyyn.... 

Eilen illalla jo vähän säikähdin, kun Susu vinkui eteisessä ja raapi ovenrakoa hädissään, vaikkei edellisestä ulkoilusta ollut vielä montakaan tuntia. Vedin äkkiä roippeet niskaan, valjastin koirat ja sitten pikavauhtia pihalle. "Onneksi" kyseessä oli vain liiallisesta puruluun jäystämisestä aiheutunut mahavaiva (=ripulipee). Huh!

Voi p*ska!

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa niinkin henkevästä aiheesta kuin koiranpaskasta. Oikeastaan nyt on väärä vuodenaika, sillä todellinen debaatti aiheen tiimoilta käydään keväisin lumen sulaessa ja paljastaessa ruman totuuden, mutta mitäs siitä. Tavallaanhan aihe on, ainakin näin pientaloalueella, aina ajankohtainen.

Minusta on vuosien varrella kehkeytynyt yllättävä tiukkapipo, mitä tähän ulosteteemaan tulee. En kuitenkaan aio jeesustella. Joskus on minullekin käynyt niin, että pussit ovat unohtuneet kotiin tai päässeet loppumaan ja koira on vääntänyt hätäläjän jonkun tontin pensasaidan juureen, enkä ole sen takia ruvennut itkemään ja ripottelemaan tuhkaa päälleni. Shit happens. Mutta silti. Ei sitä sonnan määrää, johon tuolla ulkoillessa törmää, voi millään satunnaisilla vahingoillakaan kokonaan selittää. Joillakin koiranomistajilla ei ilmeisesti ole laisinkaan tapana korjata lemmikkinsä jätöksiä, mistään. Minusta tätä on kovin vaikea ymmärtää. Toki tunnistan sen tunteen, kun lenkittää koiraa "kakkaa nyt, tee se"-mentaliteetilla ja koiran pökälöinti tuottaa itsellekin ihmeellisen tyydytyksen tunteen ("aah, tehtävä suoritettu"). Siinä suoriutumisen ja onnistumisen euforiassa tuntuu kieltämättä joskus siltä, että kun koiran paskattaminen on saatu pois alta ja tavara ulos suolesta, se tekisi jo mieli jättää taakseen sen sijaan, että käy kykkimään muovipussi kourassa höyryävän tuoretuotteen äärelle ja vielä noukkii sen tuliaisiksi mukaansa. Kakka ei näytä eikä tuoksu miellyttävältä (eikä tunnu, edes muovin läpi tunnusteltuna), ja pussi on auttamattoman hankala mukanaroudattava vaatiessaan yhden käden pitelemiseen. Mutta SILTI. On silti paikkoja, joihin on vain yksinkertaisesti törkeätä jättää paskat lojumaan.

Puistojen nurmialueille ja toisten tontinreunuksille koiransa säännönmukainen kakattaminen on jo hieman hävytöntä. Ei minustakaan olisi kovin hehkeää leikata nurmikkoa pihan kävelytienpuoleiselta kaistaleelta, kun kyseinen alue on täynnä paskapökäleitä. Saattaisihan tuo jopa ottaa hieman aivoonkin. Okei, asun toistaiseksi kerrostalossa, mutta pystyn silti eläytymään tilanteeseen. Lähialueen asukeilla olen havainnoinut ainakin paria eri taktiikkaa: Jotkut ovat tylysti iskeneet "EI KOIRIA"-merkin näkyvälle paikalle. Tämä ilmeisesti toimii kohtuullisen hyvin, sillä näillä pihanreunuksilla esiintyy keskinmääräistä vähemmän paskaa. Onpa erään taloyhtiön pihan reunalla oikein iso kyltti, jossa kerrotaan seikkaperäisesti siitä, miten kaupungin järjestyssäännöt velvoittavat lemmikin jätösten keräämiseen, ja uhataan sakottamisella. Kieltämättä moinen viestintä kuitenkin asiapitoisuudestaan huolimatta luo vähän takakireää ja eläinvihamielistä vaikutelmaa. Siksi moni ei ehkä harmistuksestaan huolimatta tahdo turvautua tällaisiin kyltteihin. Toinen havaitsemani taktiikka on hieman mielenosoituksellinen: siinä nurmireunukselta löydetyt paskakasat on heitetty lapiolla suorasukaisesti keskelle kävelytietä. Osaan aina varoa näiden talojen kohdalla, koska toisinaan kasoja todella on monta perätysten, koko pihan reunaa kulkevan kävelytien pituudelta. Viesti on aika selvä: Huolehtikaa itse paskoistanne hurtanhyysääjät! Jälleen kerran, pystyn samaistumaan. Mutta onhan tuossakin toiminnassa hivenen töykeä sävy.

Ja lienee sanomattakin selvää, että puisto on mielestäni paikka, jonka nurtseilla pitäisi lasten (ja aikuistenkin) saada kirmailla vailla huolen häivää koirankasoihin astumisesta. Etenkin, kun joka puolella on niitä roskiksia, joihin kakat voisi varsin pienellä vaivannäöllä kerätä. Itse asiassa olen jossain määrin huojentunut, jos koira päättää tehdä torttunsa puistossa kävellessä, sillä siellä on aina roskis lähellä, eikä pussia tarvitse ulkoiluttaa mukanaan kilometritolkulla. Tästä päästäänkin seuraavaan:

http://www.koirankakkaroskis.fi/

Mainio keksintö, joka hyödyttää kaikkia osapuolia! Olen oikeastaan aika ihmeissäni, että esim. tällä alueella en ole kakkaprotesteista huolimatta nähnyt ainuttakaan kyseistä tarraa. Ehkä systeemi ei ole kovin laajalti tunnettu? Saisi olla. En minä ainakaan kehtaa (enkä myöskään saa) mennä heittelemään pussejani muiden roskiksiin. No, ehkä isompien taloyhtiöiden, mutta en minkään omakoti- tai paritalojen roskiksiin. Jos itse olisin omakotiasuja, tilaisin takuulla kyseisen tarran roskikseeni ja toivosin hartaasti sen vähentävän kakansiivoamistyötä omalla kohdallani. Tuossa systeemissä on myös positiivista talkoohenkeä aina iloisesti hymyilevää piirroskoiraa myöten, ankeiden ukaasien sijaan.

En minä toki kakkoja kaikkialta kerää. Jos laiskottaa, koetan tarkoituksella suunnata lenkkireitin niin, että koirat tulisivat tehneeksi tarpeensa maantien ojaan, hoitamattomaan pusikkoon tai metsään mustikanvarpujen sekaan. Sillä se on toki ihan validi argumentti, että tavallaan on pölhöä verhota maatuva luonnontuote muoviin ja lempata sekajätteen joukkoon mätänemään ja metaania tuottamaan. Koirankakkaa kun ei ymmärtääkseni saa laittaa energiajätteeseenkään. En vain oikein usko, että ne ihmisten pihanurmikoilla tms. lojuvat kasat pääsevät siellä kaikessa rauhassa maatumaan ihanan luonnollisesti. Eiköhän ne joku muu sieltä joudu sitten keräämään ja heivaamaan.


Saas nähdä, millaisia kiusauksia tämä tuleva talvi peruslaiskalle ihmiselle asettaakaan. Yhdenkin koiran kanssa kakkarumba on etenkin talvella rasittavaa, kun pitää pakkasessa näpit jäässä kerätä kikkareita. Lisätään tähän toinen koira ja hihna ja 2x enemmän paskapusseja - avot. Alkaa taas ajatus maallemuuttamisesta houkuttamaan.

Tulipas tikusta, tai kakasta, asiaa. Saa kommentoida.

P.S. Tässä viime viikolla muuten sattui, että olin ostanut virheellisen kakkapussirullan, jonka jokaikisessä pussissa oli vähintäänkin yksi reikä. Sain havaita tämä konkreettisesti, kun keräsin Susun vellipaskaa pientareelta, ja upotin kasaan koko peukaloni paljaaltaan. Hyi helv...!!! Ihanaa raahautua kotiin kahden koiran, yhden rikkinäisen löllöpaskapussin ja ruskean, haisevan käden kanssa. Onneksi ei tullut vastaan ketään juttusille tuppautujaa tai tunkeilevaa koirankanssatervehtijää. Huusin heti ulko-ovelta kotiväelle syvästi kyrsiintyneenä: "Voi PASKA!!! Siis kirjaimellisesti!!!" (Näin ympyrä sulkeutuu postauksen otsikkoon ja voimme vihdoin lopettaa jauhamisen.)

Kuvatonna

vielä jatkamme. Päivitykset nimittäin ovat jymähtäneet siihen, että tuntuu niin ankealta latoa tekstipäivitys toisensa perään ilman kuvallisia piristeitä. Näin nyt kuitenkin taas tapahtukoon, sillä en ole saanut tartutuksi kameraan, mutten silti soisi blogini taas tyystin hyytyvän. Ehkä ensi kerralla...? Toivossa eläminen jne.

Susu on jälleen antibiooteilla virtsatietulehduksen takia. Nyt aseena on myös isokarpalouute sekä maitohappobakteerit, sillä eläinlääkärin mukaan kierteessä saattaa olla kyse bakteeriflooraongelmasta, ts. elimistön luontainen bakteerikanta on häiriintynyt antibioottikuureista, jolloin elimistö on taas kuurin loputtua tavallista alttiimpi infektioille. Mukavaa. No, karpalouutetta ja maitohappobakteereja olisi tarkoitus jatkaa vielä pitkälle antibioottikuurin yli ja katsoa, josko se auttaisi. Myöskin odotellaan juoksujen alkamista, sillä ratkaisu voisi piillä siinäkin. Susu-parka.

Otin koirat eilen isänpäiväsunnuntaina mukaan kyläilemään. Isälläni on täällä blogissakin esiintynyt labradorinarttu, Viki, johon Yasu on erittäin ihastunut. Heti sisään tultuamme Yasu meni ja nosti koipeaan isän olohuoneen verhoihin! Tyrkkäsimme machon hetkeksi pihalle viilentymään, missä se nuuski huolellisesti Vikin hajujälkiä ja teki merkkejä sypressiin, kirsikkapuuhun sekä istutuksiin (jes). Tämän jälkeen Yasu osasi taas olla sisälläkin. Joten, sangen sisäsiistikin haukku voi yllättää kyläpaikassa, jos sieltä sattuu löytymään toinen koira. Muuten vierailu sujui mukavasti, tosin Viki olisi kovasti tahtonut näyttää Susulle kaapin paikan, koska Susu selvästi oli kasvanut sen mielestä jo aikuiseksi, joka ei enää mitään erityiskohtelua tarvitse. Ihmisten valvovan silmän alla päästiin kuitenkin jonkinnäköiseen kauhun tasapainoon, jossa Viki tyytyi mulkoilemaan Susua kahvipöydän alta ja Susu osasi kiertää tämän vähän kauempaa.

Voin ylpeänä julistaa, että Yasu ja Susu ovat tänä päivänä parhaat kaverukset. Ekat puolisen vuotta pyörittelin jo vähän päätäni, mutta kuten arvelinkin, aika ja kärsivällisyyys tekevät ihmeitä. Tämän ajanjakson jälkeen Yasu päätti yhtäkkiä parissa viikossa, et hei, toi pentuhan on oikeasti kiva ja totta kai se kuuluu laumaan, ja siitä eteenpäin ongelmilta on vältytty. Kun nyt katselen Yasun ja Susun kanssakäymistä, voin tyytyväisenä todeta, että TÄMÄ on se, mitä minulla oli mielessäni silloin, kun toisen koiran ottamiseen päädyin. Jes!

Asiain tila

Mieleeni nousi tässä eräänä iltana lausahdus, joka kiteyttää koirataloutemme tilan tällä hetkellä.

"Kun Yasu ärisee, niin Susu märisee."

Eli nokkimisjärjestys toistaiseksi hyvin selkeästi tämä. Alkuaikojen ahdistuksesta on saavuttu tilaan, jossa molemmat koirat selvästi nauttivat toistensa seurasta. Susu on rauhoittunut aivan valtavasti, Yasu taas virkistynyt entiselleen. Niiden on jopa nähty nukkuvan vieretysten, jotakin, jota en ensimmäisten kuukausien aikana olisi uskonut niiden koskaan tulevan tekemään... 

Eikä minun enää tarvitse vahvistaa Yasun roolia vanhempana koirana, tämä nimittäin hoitaa homman hienosti itsekin - ja Susu kunnioittaa jo patriarkan komentoa. Pöllytykset ovat menneet perille.

Kyllä Yasu Susua usein hemmotteleekin. Lelunvedossa Yasu yllättäen usein luovuttaa aarteensa Susulle, kuin konfliktia vältelläkseen. Tässäkään laumassa ei siis kuitenkaan liene mitään mustavalkoista, joka tilanteessa pätevää hierarkiaa. Vain silloin, kun syntyy todellinen nokkapokka, käy ilmi että Yasu lopulta määrää kaapin paikan.

Shibojen eliniästä

Moni koiranomistaja ehkä muistaa taannoin televisiossa esitetyn BBC:n tuottaman dokumentin nimeltä Pedigree Dogs Exposed (suom. Sairaaksi jalostetut). Dokumentti ruotii kovalla kädellä Britannian koiranjalostuskulttuuria ja näyttelytulosten palvomisen aikaansaamaa sisäsiittoisuutta sekä eri rotujen lukuisia terveysongelmia. Ohjelmasta nousi varsinainen kohu, eniten tietenkin Britanniassa, mutta tuli se noteeratuksi myös täällä Suomen koirapiireissä. Hyvä, että ongelmia nostetaan esiin ja systeemiä kyseenalaistetaan, vaikka sitten shokeeraavallakin tavalla - näin minä ajattelen.

Netissä surffaillessani löysin dokumentin jalanjäljissä jatkavan blogin, jota pitää dokumentin ohjaaja Jemima Harrison. Blogia silmäillessäni hätkähdin tuntuvasti. Eräs kirjoitus käsittelee eri koirarotujen elinikiä, ja siihen on liitettynä Britannian kennelliiton KC:n listaus keskinmääräisistä elini'istä. Bulldoggien, shar peiden ja tanskandoggien lyhyet elinkaaret eivät jaksa enää hämmästyttää, mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että KC.lle ilmoitettujen tietojen mukaan shibojen keskimääräinen elinikä on seitsemän vuotta? Hieraisin silmiäni. Ehkä kyseessä on vain briteille tyypillinen sisäsiittoisuuden suosiminen ja liian pieni kanta, pohdiskelin, ja klikkasin itseni Suomen kennelliiton KoiraNettiin tarkastellakseni täkäläisiä tilastoja. Ensi vilkaisulla näyttää pahalta. Kuolinsyytilaston mukaan kaikki eri kuolinsyyt huomioonottaen shibojen keskimääräinen elinikä olisi 5v 4kk. Pahalta vaikuttaa...

...tai sitten ei. KoiraNetin mukaan shiboja on rekisteröity Suomeen 596 yksilöä. Vuonna 2006 rekisteröitiin 28 shibaa, vuonna 2010 taas rekisteröitiin jo 80 shibaa yhden vuoden aikana. Kanta on siis lyhyessä ajassa ollut melko tuntuvassa kasvussa. Entä kuinka monen kuolleen shiban kuolinsyytiedot löytyvät KoiraNetin tilastosta? Kolmentoista (13).

Tämä vain esimerkkinä siitä, millaista varovaisuutta lukijan tulisi noudattaa tällaisia tilastoja tulkitessaan. Shibojen tapauksessa vääristymä aiheutuu siitä, että rodun kanta Suomessa on nuorta ja suht voimakkaasti kasvavaa, jolloin vanhaksi eläneitä shiboja ei nuoren kannan kokoon suhteutettuna yksinkertaisesti vielä ole kovin paljoa, ja ennenaikaiset kuolemat tulevat yliedustetuiksi. Lisäksi otos tietenkin on epäedustava pienen kokonsa sekä sen takia, että saatavissa on tietoja vain niistä koirista, joiden omistajat ovat aktiivisesti lisänneet KoiraNettiin tietonsa koiran kuolinsyystä. Suurin osa ei tätä tee.

Jemima Harrison kritisoi (sinänsä kiintoisassa) blogissaan sitä, että KC on rotuinfo-sivuillaan määritellyt yli 10v eläviksi osan sellaisista roduista, jotka kuitenkin keskinmääräisen eliniän tilastoja tarkasteltaessa elävät huomattavasti lyhyemmän elämän. Shiba kuuluu juuri näihin rotuihin. Näyttäisi kuitenkin siltä, että KC:n tilastoa vaivaavat samat ongelmat kuin KoiraNetin vastaavaa. Tai tarkkaanottaen, eihän tilastoa itseään mikään sinänsä vaivaa, mutta ongelmia syntyy, jos niiden pohjalta ryhtyy tekemään äkkinäisiä johtopäätöksiä. Juuri tämän takia varsinaiset tieteelliset tutkimukset suunnitellaan (tai ainakin pitäisi sunnitella) tarkasti; mietitään otantakoko ja otantamenetelmät tarkkaan edustavan otoksen saamiseksi, ja kerätyt tiedot vielä analysoidaan niiden tyypin mukaan erilaisilla tilastotieteellisillä menetelmillä, jolloin mahdolliset virhelähteet minimoidaan.

Me shibanomistajat voimme siis luullakseni edelleen odottaa saavamme nauttia kippurahäntiemme sulokkaasta seurasta kymmenen-viidentoista vuoden ajan, yleisen todennäköisyyden mukaan.

P.s. jos jaksaisin, koettaisin kääntää tämän englanniksi ja lähettää kommenttina Jemima Harrisonin blogaukseen, mutta... no chance.

P.p.s. Tästä "oma lehmä ojassa"- puolustuskirjoituksesta huolimatta en edelleenkään halua väheksyä jalostuksen aiheuttamia terveysongelmia, myöskään shibojen kohdalla.

Niin, niin!

Riemastuttavaa, kun löytää kiinnostavia uusia blogeja ja sitten vielä kirjoituksia, jotka pukevat selkeiksi sanoiksi monta omaa epämääräistä ajatusta. Lukiessa syntyy voimakas tunnistamisen tunne: JUST noin! Tai peräti: Aamen. Allekirjoitan. Jne.

Tällä kertaa puhun tästä kirjoituksesta joka käsittelee eläinrakkautta ja eläinihmisyyttä. Koetan itsekin vielä pureutua aiheeseen oman kirjoituksen muodossa, mutta tällä haavaa tyydyn vain paiskaamaan linkillä.

Nyt iltakahvetta keittelemään!

Retkikuvia ja höpinää

Muutama kuva parin viikon takaiselta retkeltä Sipoonkorpeen.

Susu on jo iso tyttö! Sniff. Se on nartuksi aika kookas, melkein Yasun kokoinen. Olimme taannoin kasvattajan luona yhteiskävelyllä, jolle osallistui useampikin shiba, ja Susu taisi olla isoimpia narttuja. 

Koirat vaihtavat talviturkkiinsa ja furminaattorilla (eräänlainen harja) riittäisi töitä. Yasua olen jo vähän harjaillutkin. Susu on viehättynyt syyspuhurien lennättämistä lehdistä, ja kävelyteillä saa olla valppaana, ettei se lehtijahdissaan syöksähdä pyöräilijöiden eteen tai autotien puolelle. Muuten puuha on kyllä hauskaa seurattavaa.

Ohitukset ovat yhä sujuneet aika hyvin, tosin iltaisin Susu on herkempi haukkumaan. Mutta viimeistään makupalan ihmeellisellä voimalla se kyllä ohittaa toiset koirat ihan nätisti. 

Olen huomannut, että melkein aina, kun liikumme jossain missä on enemmän ihmisiä, koirista tullaan kyselemään. Viimeksi eräs mies pysähtyi pihaltaan jutustelemaan, kun kuljimme ohi. "Eiks nää nyt ole niitä japanilaisia koiria?" Hyvin tiedetty. Shibat kyllä yleistyvät kovaa vauhtia, mutta aika harva vielä tunnistaa rodun (ja toisaalta suurin osa ei pysähdy kommentoimaan, ehkä ne ihmiset useammin kommentoivatkin, joita kiinnostaa selvittää tuntemattoman näköisen rodun nimi). Myös akitan pennuiksi on Yasua ja Susua luultu, sekin aika lähelle menevä veikkaus tavallaan. Eräs nainen pysähtyi kirjaston pihalla kohdallemme, katseli koiria hetken otsa mietteliäästi rypyssä ja sanoi lopulta: "Anteeks mutta mun on pakko kysyä, minkä pentuja noi oikein on? Kun toi punainen näyttää naamasta aivan huskylta, mutta eihän niitä ole ton värisiä." Nainen oli yllättynyt kun kerroin rodun, ja että molemmat alkavat olla täysikasvuisia. 

Hauskin oli eräs pikkutyttö, joka kulki isänsä kanssa ohi, kun talutin Yasua (Susua ei tuolloin vielä ollut). Tyttö katseli Yasua pitkään ja vakavana, meni sitten ihan isänsä viereen tarttuen tätä kädestä ja sanoi vähän pelästyneenä: "Isi, toi koira on naamasta ihan suden näköinen!"

Työnjako

Laumassa erilaiset persoonat sopivat eri rooleihin ja näin täydentävät toisiaan. Olen tullut siihen tulokseen, että meidän porukassa Susu on - kuten jo mainitsin - poliisi/ järkkäri, Yasu taas zen-munkki, joka kuitenkin toisinaan on taipuvainen pieneen lihallisuuteenkin.

Jahuu!

Illan ratoksi on vielä pakko käydä vähän hehkuttamassa itseään ja tietenkin aivan erityisesti noita kahta kippurahäntää! Lenkki sujui nimittäin niin mainiosti. Kävelimme puiston läpi ja sellaisia reittejä, joilla tulee aina vastaan useita muita koiria. Niin tälläkin kerralla. Ja kaikki, siis aivan kaikki ohitukset menivät loistavasti! Ei meillä mitään pahoja ongelmia ole ohitusten kanssa aiemminkaan ollut, ja homma on kaiken aikaa kulkenut pikkuhiljaa oikeaan suuntaan, mutta tänään havahduin vasta todella huomaamaan, että helkutti, mullahan on tässä kaksi koiraa, joita voin kuljettaa hihna löysällä ja jotka ohittavat toiset koirat ilman haukkuja tai murinoita, eivät liimaannu maahan vaanimaan, eivätkä jää kyttäämään takanakulkijoita. Miten rentouttavaa!

Syy siihen, että asia ilahduttaa minua niin paljon, on se, että edesmennyt Putte-noutajani (RIP!) oli koko ikänsä paatunut remmirähjä. Olin juuri se rasittava omistaja, joka odottaa vaanivan koiransa kanssa keskellä tietä, että pääsisi laskemaan lemmikkinsä vastaantulevan koiran luo haistelemaan. Tästä nimittäin seurasi yleensä korkeintaan jännittyneen jäykkää haistelua, ehkä murahdus, joskus jopa leikkiä koirien kesken. Jos Putte sen sijaan ei päässyt vastaantulevan koiran luo, seurasi tempomista ja rähinää. Omasta kokemuksestani siis tiedän (tai kuvittelen tietäväni...), että näiden tientuke-vaanijoiden omistajat yrittävät yksinkertaisesti vain selvitä mahdollisimman vähällä showlla ohitustilanteesta.

Puten ollessa jo vähintäänkin rapsakka keski-ikäinen, minulle alkoi omakohtaisen järkeilyn kautta selvitä, että juuri nämä hihnahaistelut saattoivatkin piillä koko rähinäongelman taustalla. Kaikkiin lenkillä vastaantuleviin koiriin liittyi liikaa jännitystä. Jokainen vieras koira oli The Juttu, niin minulle kuin Putellekin. Vaikka oivalsin asian, rähinä oli niin piintynyttä ja minä epäilemättä niin lyhytjännitteinen, etten missään vaiheessa saanut koulutettua sitä pois. Totuin pikkuhiljaa väistelemään muita koiria.

Kun Susu pienenä pentuna tuli meille, se haukkui ensimmäisestä päivästä jokaisen näkyvissä olevan koiran ja alkuun ihmisenkin. Ehdin jo tuskastua. Edes Putte ei elämöinyt pentuna vastaantulijoille. Miten tässä oikein kävisi? Mutta Susun epäluulo/ jännitys/ vahtimisvietti (sama asia?) tai mikä sitten olikaan, onkin itse asiassa ollut hyvä juttu. Olen nimittäin ollut natsimaisen tarkka siitä, että emme nuuskuttele vieraita koiria lenkillä. Olen myös pyrkinyt kitkemään haukkumista. Keinot eivät ehkä ole olleet kovin harkittuja, vaan enemmänkin tilannekohtaisia: olen käyttänyt sekä huomion kiinnittämistä itseeni makupaloilla ja seuraamisen palkitsemista, että kyräilyn/ haukkumisen kieltämistä, että korostetun välinpitämätöntä ja melko vauhdikasta ohitustyyliä, jossa puskeudun päättäväisesti omien koirieni ja vastaantulijoiden väliin ja yksinkertaisesti luotsaan meidät ohi. Tietty välttäen tarpeetonta hihnasta rempomista. Ei siis mitenkään erityisen järjestäytynyttä hommaa. Mutta on ilo huomata, että johdonmukaisuus siinä tärkeimmässä, eli nimenomaan ohittamisessa ilman haisteluja, on ollut se tärkein juttu. Yasulle ja Susulle on selvästi kehittynyt tietty varmuuden ja turvallisuuden tunne lähistöllä olevista vieraista koirista huolimatta. Nykyään Susu saattaa haukahtaa pari kertaa, etenkin jos vieras koira ilmestyy näkyviin yllättäen, mutta siihen se sitten jääkin.

Hallelujaa!

Joo. Me ollaan just ne ankeet tyypit, jotka viuhtoo vaan ohi ja vähät välittää ystävällisistä ja leikinhaluisista kanssakoirakoista. Antakee armoa, tää on se tyyli joka on toiminut meille, ja joka takaa niin koirille kuin emännällekin mielenrauhan lenkkien aikana. Oi onnea!

P.S. Eräs Susun lempinimistä on Pikku Poliisikoira. Nimi juontuu Susun sinisten valjaiden ja kontrolloivan vahtivaisen luonteen yhdistelmästä. Siis mä olen saanut Pikku Poliisikoiran vähän relaamaan. Ei huono! Hyvä mä!

Lääkärireissuja

Susu-poloinen on kärsinyt parin viime kuukauden aikana virtsatietulehduksista, jotka ovat uusineet aina antibioottikuurin loputtua. Tänä aamuna vein sitten Susun tarkempiin tutkimuksiin pieneläinklinikalle. Luultavasti kyseessä on joillekin nuorille nartuille tyypillinen vaiva, joka tavallisesti lakkaa itsestään ensimmäisten juoksujen alkaessa ja koiran kehittyessä aikuiseksi. Mutta koska Susulla on nyt jo neljäs tulehdus lyhyen ajan sisällä, tutkitaan varmuuden vuoksi, että kaikki on kunnossa.

Onneksi Susu on ollut tulehdusta lukuunottamatta virkeä ja leikkisä, joten syytä suurempaan huoleen tuskin (toivottavasti!) on. Jätin Susun klinikalle luottavaisin mielin. Lääkäri lupasi soittaa iltapäivällä tuloksista ja siitä, koska Susun voi hakea. Sitä jännätessä!

Yasu on puolestaan terve kuin pukki, ja syksyn myötä entisestä nirsoilijasta on tullut kummallisen ahne. Laitoin eilen sen kuppiin reilummin ruokaa. Ajattelin, että laitetaanpa nyt laiheliinille oikein kunnon annos, ei se kuitenkaan syö kaikkea. Hah! Yasu veti koko kulhollisen omalla mittapuullaan vauhdikkaasti, puklasi sitten osan ruuasta ulos ja makasi koko loppuillan ähkyssä maha pinkeänä. Ennenkuulumatonta! Ehkä se tykästyi uuteen nappulaan, kokeilen sille nyt Roburin hirvenlihaa sisältävää kuivaruokaa. Hittikamaa selvästikin. Täytyy varmaan ruveta mittailemaan annokset vähän tarkemmin...

/edit
klo 18.
Jep jep! Susu on nyt haettu kotiin, ei löytynyt kerrassaan mitään poikkeavaa. Ei rakenteellista, ei verenkuvassa, ei mtn. (Kuulemma punasolut ovat pieniä, mutta koska se on shiboilla rotuominaisuus, se ei ole Susun tapauksessa ongelma.) Antibiooteilla siis jatketaan ja odotellaan, josko kierre katkeaisi. TULE TULE EKA JUOKSU!

Kirpeä syys

Viime päivät on saatu nauttia kauniista syyssäästä pitkien sateiden vastapainoksi. Täytyy sanoa, että vaikka kesä onkin sinänsä lempivuodenaikani, syksy on silti vuoden esteettisintä aikaa. Jotenkin hassusti se on yhtäaikaa haikeaa ja menneitä muistelevaa, mutta saa samaan aikaan myös innostumaan uusista asioista. Ehkä tuo uutuudentunne liittyy opintojen jatkumiseen - onhan kaltaiseni ikiopiskelijan elämä rytmittynyt jo vuosikaudet kesä"lomien" (=töiden) ja lukukausien mukaan. Alan kai olemaan jossain määrin ehdollistunut.

Susu on kasvanut kohisten, mutta lienee jo saavuttanut lopullisen kokonsa. Melkein Yasun luokkaa, tosin mittasuhteet poikkeavat aika lailla. Yasulla on iso pää ja pieni perä, Susulla taas päinvastoin, hehheh. Susu on rakenteeltaan erilainen, jotenkin jämäkämpi ja tynnyrimäisempi Yasun hoikkaan ja pitkäjalkaiseen olemukseen verrattuna. Sama erilaisuus näkyy myös koirien liikkeissä: siinä missä Yasu liikkuu harkiten ja miltei kissamaisesti, Susu mennä rymistää eteenpäin paljon suoraviivaisempaan tyyliin. Myös ruoan suhteen Susu on rempseämpi, se syö kyllä miltei mitä vain ja söisi ties kuinka paljon, Yasu taas valikoi syötävänsä tarkkaan ja pitää usein paastopäiviä ihan itsekseen.

Susun ahneus on kätevä seikka koulutuksessa. Ei sillä, että sitä olisi mitenkään erityisen paljon harrastettu, mutta ihan arkitilanteissa Susua on helppo ohjailla makupalan avulla. Yasu on toista maata. Kävimme keväällä Yasun kanssa tokokurssilla. Lähdin kurssille puolittain epäileväisellä mielellä, sillä kurssin järjestänyt koirakoulu on Pevi-metodin (Pertti Vilanderin kasvatustyyli) käyttäjiä, ja suhtaudun Peviin ainakin osittain varauksellisesti. Kurssi kuitenkin sopi ajankohtansa ja paikkansa puolesta täydellisesti, joten päätin kokeilla, ja onneksi niin. Tunnit mentiin ihan positiivisella ehdollistamisella ja rennolla tunnelmalla. Kurssi olikin tosi mukava, mutta Yasulle toko ei ehkä ole ihan se paras laji. Motivoiminen oli nimittäin erittäin vaikeaa! Kun makupalat eivät oikein jaksa koiraa kiinnostaa ja lelutkin ovat ihan plääh parin leikityksen jälkeen, kävivät keinot vähiin. Yasu käyttäytyi kyllä sinänsä ihan hyvin, ei pyrkinyt muiden koirien luo tai riehunut, mutta ensimmäisen vartin jälkeen sen kiinnostus aina yksinkertaisesti hiipui. Samojen "istu", "seuraa", "paikka", "maahan", "seiso" jne. liikkeiden toistaminen oli sen mielestä aivan ilmiselvästi yksinkertaisesti TYLSÄÄ. Ei sillä, etteikö se olisi osannut, liikkeet olivat ihan hyvin hallussa jo ennen kurssia, ja kyllä Yasu muutaman toiston jaksoi tehdä ihan puhdasoppisesti. Mutta että kolmatta, neljättä, peräti viidettä kertaa samaa juttua, plääääh, ja palkintona jotain tylsää kanaa tai hetkessä viehätyksensä menettävä lelu - ei kiitos! Kurssin vetäjä suhtautui koko asiaan huumorilla ja totesi Yasun olevan "varsin tyypillinen rotunsa edustaja". Saipa Yasu vielä kehujakin, että oli kuitenkin oikein HYVÄ tokoshiba (mahdottomampiakin oli ohjaaja ilmeisesti tavannut...). Lisäksi Yasu sai kurssilla lempinimen "kesämies", se kun halusi kernaasti vain nuuhkia tuulta silmät puoliummessa tai kieriskellä nautinnollisesti ruohikossa samalla, kun muut koirakot suorittivat liikkeitään ja minä pompin ja kiljuin ja maiskuttelin ja heiluttelin erilaisia leluja, keppejä ja namipaloja muutaman metrin päässä.

No, se oli silti ihan hyvä kurssi. Ehkä agility kuitenkin sopisi Yasulle paremmin, siinä olisi vähän vauhtia ja itsenäisempääkin menoa, eikä Yasu pelkää kiipeilyä erilaisilla pinnoilla.  Susu varmaan sopisi kumpaankin lajiin, luulen että se jaksaisi paremmin tylsiä toistoja makupalan voimalla, mutta toisaalta voisin kuvitella myös vauhdin viehättävän Susua. Ehkä saan joskus itsestäni irti hakea agilityn alkeisiin jomman kumman kanssa, tai ainakin käydä tutustumassa esteisiin radalla ominpäin. Olen kuitenkin aikanaan harjoitellut agilityä ohjaajan johdolla koiraleirien yhteydessä, joten perustiedot löytyvät. Loppujen lopuksi kisaaminen ei minua edes kiinnosta, enemmänkin itse harjoittelu ja tekeminen sinänsä.

Yasu ja Susu ovat jo oikein hyvää pataa keskenään. No, välillä tulee pientä kärhämää, kuten eilen... mutta niistä tilanteista on aina selvitty. Susu alkaa selvästi vähän haastaa Yasua, toisaalta taas Yasu on ajoittain hyvin kiinnostunut Susun peräpäästä ja mitä sukupuolisemmaksi olennoksi Susu kehittyy, sitä leppoisammin Yasu tuntuu tähän yleisesti ottaen suhtautuvan. Pitää vain välttää tilanteiden kärjistymistä lelujen, luiden yms läsnäollessa ja puuttua tuijotteluun ajoissa.

/edittiä vielä. Menee hermo kun en ymmärrä, miten saisin bloggerin lataamaan nuo koirien kuvat sivupalkkiin samankokoisiksi. Pienentelee ne ominpäin miten sattuu. ARRGH!

Susu

Jahas, kröhöm... Nyt pääsi käymään niin, että "pieni" luova taukoni pääsi vähäsen venähtämään. Ja tottakai kirjoittamisen kynnys on jatkuvasti noussut, kun kirjoitettavien asioiden määrä on kasaantunut ja kasaantunut ja kasaantunut... Hyi minua!!! No, jostain on kuitenkin pakko aloittaa, joten tapahtukoon se sitten nyt. Yritän puristaa kasaan jonkunnäköisen pikatiivistelmän kuluneesta keväästä ja kesästä. Myöskin blogin nimi joutaa vaihtoon nyt, kun Yasu on saanut luvan jakaa reviirinsä erään pienen mustan hirmuttaren kanssa.

Tässä ollaan ensi kertaa Susua tapaamassa:

Pieni ja uninen...

Yasu ihmettelee pennunhajua

Susun tuloon valmistauduin välinehankintojen lisäksi asentamalla matalan pentuportin työhuoneen oveen, jotta Yasu halutessaan pääsisi loikkaamaan työhuoneeseen rentoutumaan. Tämä osoittautuikin suureksi avuksi Yasun hermoja ajatellen...

Kuvia luovutusikäisestä Sususta, ja Yasustakin.

"Toitte sitte tänne tommosen."

Ensimmäiset päivät Susun kotiuduttua kuluivat varovaisen pihapiirin tutkiskelun lisäksi leikkiessä Yasun kanssa. Yasu oli vielä aika leppoisa, pentu sai viedä luutkin käpälien välistä, ja Yasu vain katseli pöllämystyneenä perään. Muutamien päivien kuluessa alkoi ääni muuttua kellossa. Aivan kuin Yasu olisi jotenkin tajunnut, että ei helkutti, toi pikkutyyppi tuli oikeesti jäädäkseen. Siitä eteenpäin Susu on saanut sellaiset pöllytykset toisen kupille tunkemisesta/ lelujen viemisestä/ väärin katsomisesta, että heikompaa hirvittäisi. Mutta oppi on mennyt enimmäkseen perille. En ole puuttunut koirien rähinöihin muulloin kuin niillä kerroilla, kun Yasu on jatkanut hyökkäystä pennun alistumisesta huolimatta. Silloin on pitänyt mennä väliin, mutta onneksi ne kerrat ovat jääneet muutamaan. Eräs syy siihen, etten ole rajoittanut Yasun kurinpitoa on se, että pelkään poikaparan jäävän muuten pahasti alakynteen. Susu on nimittäin aika rautainen mimmi. Teräksinen, sanoisin. Joskus joudun päinvastoin rauhoittamaan Susua, ettei se riivaisi Yasua hermoromahdukseen saakka.

Susun railakas temperamentti on tullut jonkinasteisena yllätyksenä, tai sitten asia on niinpäin, että Yasu oli jo ehtinyt hemmotella minut piloille. Toisaalta ongelmallisinta ei niinkään ole ehkä ollut Susu itse, vaan yllättäen se, että Yasulla on kestänyt niin kauan sopeutua elämänmuutokseen ja lujaluonteisen pennun läsnäoloon. Etenkin alkuun tuntui, kuin leikkisä ja nuorekas Yasu olisi vanhentunut kymmenellä vuodella kärttyiseksi, stressaantuneeksi ukkopoloksi. Susua eläinlääkärissä rokotuttaessani kysyin varovaisesti, kuinka kauan sopeutuminen oikein saattaa kestää (Susu oli siinä vaiheessa ollut meillä jo pari kuukautta, ja aloin jo olla epätoivoinen). Eläinlääkäri tokaisi tähän tylynoloisesti, että "Eihän ne välttämättä ikinä sopeudu toisiinsa." Se keskustelu oli siinä, eikä tuona hetkenä ainakaan parantanut oloani. Onneksi moinen kauhuvaihtoehto ei toteutunut, sillä tätä nykyä Yasukin alkaa taas olla enemmän oma itsensä - olkoonkin, että mielellään nukkuu eri huoneessa kuin pentu ja kaipaa muutenkin runsaasti omia rauhanhetkiä. Olisikin kiinnostavaa kuulla muilta, joilla on useampi shiba, miten sopeutuminen on tapahtunut? Olisiko niin, että alkukantaisella ja itsenäisellä rodulla sopeutuminen voi kestää pidempään?
Olin nimittäin kuullut arvioita viikon-parin tottumisajoista, joten minulle tuli yllätyksenä se, että tottuminen veikin useamman kuukauden. Toki tämä on varmasti paitsi rotu- myös yksilökohtaista, ja kieltämättä Yasulla ja Susulla on monessa suhteessa aika erilainen luonne. Voi myös olla, että olen itse tehnyt jotain virheitä, mutta niiden arvioiminen käykin hankalammaksi...

Voi apua. Tästä on tulossa megapostaus. Taidan pätkäistä tähän ja jatkaa aiheesta myöhemmin (fingers crossed!).

Kevät etenee ja pennun tulo lähestyy...

Pimeys ja lumi - pian ne väistyvät! Lisääntyvä auringonvalo jaksaa piristää kevätflunssasta huolimatta. Kurakeleistäkään ei shiban kanssa ole liiemmälti riesaa: tassut puhdistuvat nopsaan pyyhkeellä pyyhkäisemällä, eikä Yasu todellakaan ole sitä koiratyyppiä, joka menisi ehdoin tahdoin johonkin rutakkoon kieriskelemään. Vesilammikotkin - olkoonkin vaikka kuinka pieniä - se kiertää huolellisesti aina kun mahdollista.

Yasua ei varmaan talven jatkuminenkaan haittaisi. Se on edelleen ollut hyvin innostunut jokaisesta uudesta lumikerroksesta, joka on maahan tuprunnut. On hauska seurata, miten sen käytös lumisateiden jälkeen ulos mentäessä on silminnähden riemastunutta. Aika virkeä kaveri se noin muutenkin on, mutta Uusi Lumi -moodin kyllä silti tunnistaa.

Kokeilin ottaa Yasun mukaan hölkkälenkille. Ihan hyvin se tuli mukana 40 minuutin lenkin, tuntui tajuavan homman nopeasti ja ravasi kiltisti mukana, kunhan oli saanut tarpeensa tehdyksi. Tottakai hajut houkuttelivat silloin tällöin, mutta pahempaa vastaanharaamista ei ilmennyt. Jopa aitoa juoksemisen riemua oli havaittavissa, kontrolloiduista olosuhteista huolimatta. Takaisin kodin eteiseen päästyä Yasu ei näyttänyt edes suuremmin hengästyneeltä; minä sen sijaan kyllä tunsin juosseeni... Harkitsen vakavissani, josko hommaisi semmoisen vetovyön, tai miksi niitä nyt kutsutaankaan, johon saisi koiran kiinnitettyä lenkkeilyn ajaksi. Voisi ottaa tavaksi silloin tällöin.

...*rumpujen pärinää*... 

....tänä viikonloppuna menemme katsomaan ensimmäistä kertaa Susua,  tulevaa pentuamme! Sitten on kyllä blogausta luvassa. Kasvattajan mukaan tämä pikku nokipallero on oikea sylivauva, joka viihtyy ihmisten kainalossa erityisen hyvin. Voi siis olla, että uusi laumanjäsenemme tulee olemaan toista maata kuin Yasu, joka yleisestä lempeydestään ja sävyisyydestään huolimatta ei ole mikään kiehnääjä, vaan astetta itsellisempi tapaus. Kyllä tulee olemaan jännittävää päästä seuraamaan koirien välisen suhteen muotoutumista!

Machoilua ilmassa

Yasu taitaa alkaa olla siinä iässä, että kovasti kehumani sosiaalisuus onkin käymässä valikoivaksi. Muiden urosten sietäminen ei ole enää mikään itsestäänselvä juttu. Uudet, entuudestaan tuntemattomat urokset kohdataan jäykistellen, korvat pystyssä sojottaen ja haastavasti tepastellen. On sitten ihan vastapuolen iästä ja itsevarmuudesta kiinni, miten tilanne kehittyy: jos toinen uros on vanhempi, rauhallinen, eikä provosoidu, Yasu rentoutuu pian ja aloittaa yleensä leikin. Mutta jos toinen on myös nuori, uutta miehuuttaan kokeileva uros, lopputuloksena on rähinä. Olenkin ottanut sen linjan, että väistämme toistaiseksi pois koirapuistosta, jos samaa ikäluokkaa oleva tai muuten kiihkeämpiluontoinen uros tulee paikalle. 

Koirapuistoilumme on kuitenkin nyt myös toisenlaisten haasteiden edessä, kuten eilen sattunut välikohtaus osoitti. 

Olimme Yasun kanssa pienten koirien aitauksessa seuranamme 7-vuotias pystykorvauros. Tämä uros oli juuri niin rauhallinen ja varma, että koirat tulivat hyvin toimeen. Hetken päästä puistoa lähestyi omistajineen isokokoinen, Yasun ikäinen uroskoira. Tiedustelin jo kauempaa koiran sukupuolta ja ikää, ja kerroin, että oma koirani on aloittanut muille uroksille jäykistelyn. Tuskin olin ehtinyt selventää tilannetta, kun Yasu ja nuori uros jo tuijottivat toisiaan tiukasti aidan eri puolilta ja alkoivat molemmat äristä. No, eihän siinä mitään, tulijat menivät uroksensa kanssa isojen koirien aitaukseen, ja sen pituinen se... tai sitten ei. Yasu nimittäin oli asiasta eri mieltä. Eihän se nyt käynyt päinsä, että hauska ja jännittävä tappelupukarointi loppui noin vain! Ehei. Kun toisen aitauksen portti kalahti kiinni, Yasu päätti, että oli aika lähteä: se vinkui hetken rauhattomana ja loikkasi sitten suorin tein koirapuiston aidan yli. Huutoni kaikuivat kuuroille korville, ajattelin kauhuissani läheistä autotietä ja erilaisia kauhuskenaarioita, mutta Yasu juoksikin suurten koirien aitaukselle, lennähti jälleen aidan yli tällä kertaa sisään päästäkseen, ja ryntäsi suoraan suurikokoisen uroksen luokse. Tappelu oli samantien käynnissä, ja säntäsin koiria erottamaan. Onneksi isompi uros ei ollut järin riidanhaluisella tuulella, vaan keskittyi iloisena omistajansa taskusta ilmestyneeseen palloon heti, kun sain riehaantuneen pikkukippuran kiskottua syliini. Rähäkkä oli kylläkin kovaääninen, muttei järin vakava, kumpikaan ei saanut naarmuakaan. Pyysin silti äärimmäisen nolostuneena anteeksi ja päätin, että meillä ei ole lähipuistoon asiaa ainakaan ennen lumien sulamista, sillä kinosten takia ennestäänkin matalahkot aidat eivät riitä nähtävästi pitämään Yasua sisäpuolella. Puiston aidoista on ollut jo aiemmin puhetta muiden omistajien kanssa, monet ovat ihmetelleet, miten matalat aidat ovat. 

Jään siis jännittyneenä seuraamaan, jääkö tämä mahtailuvaihe ohimeneväksi teinioikuksi. Joillakin koirilla näin ilmeisesti on, toisaalta taas shiboille lienee tyypillisempää se, että lauman ulkopuolisten saman sukupuolen edustajien kanssa ei välttämättä tulla erityisen hyvin toimeen. En kuitenkaan aio ottaa asiassa mitään isompia riskejä, sen verran nappasi sydänalasta, kun näki Yasun mittelevän pelotta 40-50-kiloisen lajitoverin kanssa... Juoksutukset hoidetaan ainakin tästä eteenpäin hieman kauempana sijaitsevassa, vanhemmassa puistossa, joka on rakennettu siihen aikaan, kun aitamateriaaleista ei säästetty (katkeraa jupinaa).

Vielä loppuun pentuasiaa: Ensi kuussa pääsen katsomaan tulevaa pientä shibatyttöämme!!! <3 Yasun suhtautumisesta pentuihin on sentään lupaavia kokemuksia: tapasimme eilen myös 11-viikkoisen pennun, jonka kanssa leikittiin varsin mallikkaasti.

Pentukuumetta

Tehdään tästä nyt julkista:
Minulle saapuu toukokuussa shiban narttupentu Yasun kaveriksi ja sekä minun iloksi ja haasteekseni! Kyseinen tytöntylleröinen on vasta pari päivää sitten putkahtanut tähän maailmaan ja on väriltään musta. Tähän pentueeseen olisi saattanut ilmaantua valkoisiakin, ja olin ajatellut valkoista narttua sillä turvallisella varauksella, että mikäli sellainen sattuisi syntymään... No, ei sattunut (yksi mielenkiintoisen kirjava tosin, mutta se on urospentu ja olin ajatellut toiseksi koiraksi nimenomaan narttua), mutta kun kasvattaja kyseli kiinnostusta mustan pennun ottamiseen, niin... no. Sydämen asioitahan nämä viime kädessä ovat, ja tämä sydän sanoi vahvasti KYLLÄ, joten se siitä!

Päätös pennun ottamisesta tehtiin siis vasta muutama päivä sitten, ja siitä asti onkin riittänyt täpinää ja intoilua. Kaimion pennunkasvatusopas on taas kovassa kulutuksessa, samoin kirpparilta löydetty Marie Hansson-Hallgrenin Paras ystäväni-kirja, joka tosin on suunnattu nuoremmille lukijoille, mutta on mukavaa lukemista yhtä kaikki. Kyttään pentukuvia facebookissa ja ihastelen noita mustia totisen näköisiä pötkylöitä, joilla on silmät vielä visusti kiinni puristettuina ja hassut pienet räpylämäiset raajat. Miten kiinnostavaa tuleekaan olemaan pikkuisten kasvun seuraaminen! Minkähänlainen luonne meidän pennullamme tulee olemaan? Yritän kaiken haaveilun lomassa keskittyä valmistautumaan maanantaiseen lintujen äänet- tenttiin, mutta huomaan jatkuvasti ajatusteni harhailevan pentuasioihin enkä muista enää ollenkaan, soiko cd:ltä nyt mustapääkertun vai lehtokertun lirkutus.

Uskon, että Yasulle pennun tulo tulee olemaan positiivinen elämänmuutos. Yasu on aika sosiaalinen shiba, se rakastaa muiden koirien kanssa leikkimistä, ja tietty erityisesti tyttökoirien. Yasu on myös luonteeltaan lempeä ja luulenkin, että se osaa toimia pennun kanssa hienosti. Vaikka Yasulla on toisinaan taipumusta suurempien koirien leikkimieliseen "härnäämiseen", se on aina suhtautunut tapaamiinsa pienempiin ja arempiin koiriin hyvin hienotunteisesti. Taannoin eräällä koirapuistoreissulla samaan aitaukseen tuli pieni ja arka narttuparsoni, jonka omistaja varoittelikin etukäteen koiransa epävarmuudesta. Yasun yleisen innokkuuden tuntien seurasin tilannetta alkuun varuillani, mutta Yasu yllättikin minut käyttäytymällä hyvin kiltisti narttua kohtaan: se ei härnännyt tai ahdistellut parsonia lainkaan, vaan kutsui sitä leikkiin rauhallisesti ja kärsivällisesti, välillä jopa selällään maassa maaten, kunnes narttu rohkaistui ja leikki alkoi. Hetken päästä viereiseen suurten koirien aitaukseen saapui kookas saksanpaimenkoiranarttu, ja koska koirien omistajat ilmeisesti olivat tuttuja toisilleen, parson emäntineen siirtyi myös toiseen aitaukseen ja jäimme Yasun kanssa kahden. Parson-parka sai kuitenkin heti sisääntultuaan saksanpaimenkoiralta aikamoisen höykytyksen, ja alkoi kauhuissaan kiljumaan. Yasu meni tästä täysin tolaltaan: se alkoi juosta aitauksen reunaa hädissään eestaas ja kääntyi välillä tuijottamaan minua kuin anellen minua tekemään jotakin tilanteen eteen. Kun välikohtaus ja kiljunta vain jatkuivat, Yasu lopulta pysähtyi silminnähden turhautuneena aidan eteen ja alkoi ulvoa kirkkaasti ja korkealta! Mikä lie oli käytöksen syynä; yleinen hämmentyneisyys, halu olla siellä missä tapahtuu vaiko huoli, kukapa tietää - se oli silti ainoa kerta, kun olen kuullut Yasun ulvovan. Parsonin ei lopulta käynyt kuinkaan, mutta tuskinpa sen koirapuistopelko ainakaan lientyi moisesta kokemuksesta...

Tarinointia ja turinointia ja eritoten pentupohdintoja voisi kyllä jatkaa vaikka läpi yön, mutta taidanpa nyt kuitenkin laittaa taas kuulokkeet kauniiseen päähän ja siirtyä linnunlaulujen maailmaan.

Aurinkoisia tunnelmia

Olimme viikko takaperin Yasun kanssa muutaman päivän koiravahtina. Seuranamme oli isäni labradorinnarttu, Viki (Putte, Viki, narttuja molemmat - ainakaan meidän perheessä ei harrasteta koiriin kohdistuvaa nimeämisen kautta harjoitettavaa sukupuolidiskriminaatiota), ja vauhtia totta totisesti riitti. Koirat ovat suunnilleen samanikäisiä, Viki muutaman kuukauden vanhempi, ja molemmat aika meneviä pakkauksia. Yasu taisi tosin lyödä tässä laudalta Vikinkin, joka hermostui muutamaan otteeseen kippurahännän jatkuvaan härnäämiseen ja härkkimiseen ja antoi sitten kuulua ihan kunnolla. Erään tällaisen kurinpalautuksen jälkeen Yasu kuljeskeli hetken kippurahäntä suorana roikkuen seiniä myöten, eikä rohjennut mennä samaan huoneeseen mustan hirmuttaren kanssa... no, se säikähdys ei kuitenkaan kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa, ja pian sama meno taas jatkui. Mulle jäi tunne, että Viki oli aika uupunut hoitopäivien kuluttua ja oli varmaan onnellinen päästessään kotiinsa lepäämään...

Pienempää kokoa voi kätevästi hyödyntää hyökkäämällä toistuvasti uhrin raajoihin....

Vauhdin hurmaa koirapuistossa

Kaverikuva. Vikin kuolavana paljastaa, että  kuvaustilannetta on manipuloitu makupalalla....

p.s.  Olen aika täpinöissäni eräästä asiasta johtuen. Keväällä on mahdollisesti luvassa jotakin uutta ja jännittävää... mutta siitä sitten tuonnempana!

Lähes vuosi shibaelämää

Parin kuukauden kuluttua tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Yasu saapui meille. Aika tosiaan lentää. Toisaalta taas tuntuu siltä, kuin Yasu olisi ollut minulla aina, sen verran hyvin se on sopeutunut kuvioihini (ja minä sen kuvioihin, tietenkin).

Shiba on rotuna kiinnostanut minua jo useamman vuoden ajan, ja kun eräs ystäväni sitten Puten kuoleman jälkeisenä kesänä otti shibapennun, joka osoittautui varsin valloittavaksi tapaukseksi, olin lopullisesti myyty. Tuollainen minullekin tulee, ajattelin. Syksy kului haaveita kasvatellessa ja koirakuumetta potiessa, talvi samoin, mutta viime lopputalvesta ryhdyin sanoista tekoihin ja otin yhteyttä hyvältä vaikuttavaan shibakasvattajaan.  Olin varautunut odottamaan omaa pentua pidempään, jopa vuoden-pari, jos tarve vaatisi.  Näissä asioissa on mielestäni parempi katsoa kuin katua, ja olin päättänyt ottaa pennun juuri tästä kennelistä, jos vain suinkin mahdollista. Jonkin aikaa kului sähköpostien ja soittojen merkeissä. Minulla oli mielessäni punainen narttupentu, vaikkakaan väri tai sukupuoli eivät olleet mitenkään ehdottomia kriteerejä. Pääsiäisen tienoilla kasvattajalta tuli sitten puhelu, jossa hän kyseli kiinnostustani ottaa 8 kk ikäinen shibauros, sijoituskoira, joka joutuisi vaihtamaan sijoituskotia allergian takia. Sovimme tutustumiskäynnistä.

Tämä koiraopoika olikin sitten Yasu. Yasu kävi meillä paikkoja tutkimassa ja tutustumassa, ja se oli minun puoleltani rakkautta ensisilmäyksellä. Minulle syntyi vaikutelma valppaasta, uteliaasta mutta myös harkitsevaisesta kaverista, joka oli tietyssä määrin pidättyväinen, mutta silti ystävällinen eikä vähääkään varautunut. Aika hyvin tämä vaikutelma onkin pitänyt kutinsa. Muutamien päivien sisällä minä sitten kävin vielä Yasun sen hetkisessä kodissa, juttelimme Yasun kasvattajan ja omistajan kanssa ja teimme paperit. Samalla viikolla, pitkänä perjantaina, hain Yasun meille äitini toimiessa autonkuljettajana. Yasu lähti mukaamme iloisena ja huolettomana, mutta autossa sitä alkoi sitten jo vähän jännittääkin, ja se vinkui ja tärisi hiukan. Asunnolleni tullessa se oli silti melko levollinen, ja käyttäytyi ainakin ulospäin hyvin rauhallisesti.

Siitä alkoi meidän yhteiselomme. Olin varautunut ongelmiin, tuumailin, että murrosikäisen koiran ollessa kyseessä saattaisi jotain ongelmaa ilmaantuakin. Olin myöskin varautunut siihen, että shiba saattaisi luonteeltaan olla joissakin asioissa labradorinnoutajaa haasteellisempi tapaus. Yasu kuitenkin yllätti minut positiivisesti. Se osoittautui kiltiksi ja lempeäksi koiraksi, jolta löytyy toki intoa ja energiaa, mutta kyky myös rauhoittua ja rentoutua kotioloissa. Jokusen kynän ja kirjan Yasu on meillä ollessaan ehtinyt nakerrella, mutta suuremmilta vahingoilta on vältytty. Alkuun Yasulla oli myös tapana kiipeillä keittiönpöydällä (!!!) yksinollessaan, mutta tämäkin on jäänyt, kun sille on järjestetty luvallinen tähystyspaikka, josta voi tarkkailla ikkunantakaista maailmanmenoa. Kesällä meillä oli viikon mittainen vaihe, jolloin Yasu alkoi odottamatta hermoilla yksinoloa. Tämä vaihe kuitenkin loppui yhtä äkisti kuin alkoikin, eikä ole sen koommin toistunut. Tätä nykyä kippura ei aina vaivaudu edes eteiseen saattamaan, kun ihmiset tekevät lähtöä.

Se on kyllä tullut ilmi, että herkkyyttä tällä koiralla on enemmän kuin edesmenneellä noutajallani. Muutaman kerran kommunikaatio on tökkinyt, ja olen joutunut huomaamaan, että Yasun kanssa on ehkä hiven enemmän mietittävä sitä, millä eleillä tai asenteella sitä ohjaa. Putte-vainaa taas oli sitä lajia, jonka vieraskin ihminen voi vaikka vääntää solmuun, eikä se olisi muuta tehnyt kuin häntää heiluttanut...
Ja vaikka Yasu on kaikille lähtökohtaisesti ystävällinen ja antaa luottavaisesti käsitellä itseään ym, minusta on selvää, että meidänkin suhteemme on parantunut jatkuvasti sitä mukaa kun tunnemme toisemme paremmin ja molemminpuolinen luottamus on kasvanut. Yasu on siis ehkä kuitenkin hivenen monitahoisempi pakkaus, kuin ensikohtaamiselta päällepäin uskoisi.

Lumiukkokeli

Uusi lumi on ihan mahtava juttu. Sekä minun, että mitä ilmeisimmin eritoten Yasun mielestä.  Tänään aamulenkille lähdettäessä koiran koko olemus piristyi silminnähden pihalle tultua ja askeliin ilmaantui tanssahtelua: LISÄÄ LUNTA jee!

Talvessa Yasua tuntuvat viehättävän erityisesti:

• Kävelytien viereisiin lumipenkkoihin kiipeily ja umpilumessa loikkiminen. Etenkin loppulenkistä on ehdottomasti mukavampaa kahlata penkan puolella kuin vain mälsästi ravata auratulla maalla. "Tietä kulkien tien oot vanki: vapaa on vain umpihanki!"
• Jääkokkareet. Jossain vaiheessa lenkkiä on kerrassaan pakko kaivaa penkasta joku suuhun sopiva, likaisenruskehtava kova kokkare, jota kanniskellaan suunnattoman ylpeänä, heitellään, jonka perään tehdään myyrähyppyjä etutassut ojossa ja jota sitten kynsitään raivolla. Kokkare on myös kiva kantaa lumipenkkaan ja heittää sinne, josta sitä sitten etsitään ja kaivellaan tarmolla puhisten ja lunta pärskien. Suuri tragedia on se, jos tunteeton emäntä kyllästyy ja alkaa kiskomaan pois ja eteenpäin ennekuin aarre on löytynyt.
• Mystiset, mustat ötökät, jotka vilistävät myöhään illalla kadun pinnassa katulamppujen lähellä (lumihiutaleiden varjot, nimittäin).  Näiden perään täytyy hyökkäillä, kumma vain, ettei niitä koskaan saa kiinni...
• Lumipallot, silloin kun lenkittäjä intoutuu sellaisia heittelemään. Nämä kyllä saadaan kiinni, yleensä jo ilmasta.

On lumessa sentään Yasullekin hankaluutensa. Lumeen hautautuneet ulkoportaat eivät haittaa samalla tavalla kuin kömpelömpiä kaksijalkaisia, ja auton skrabaamisesta ei koira piittaa tuon taivaallista, mutta kakkapaikan löytäminen umpihangesta onkin sitten kimurantimpi juttu. Tarpeethan tehdään niin kauas kuin hihna suinkin antaa myöten, ja jos paikan valinta kesäsäälläkin vaikuttaa ihmisen silmään yleensä mystiseltä, tuntemattomien kriteerien ohjaamalta pitkälliseltä rituaalilta (vrt. sumopainijoiden otteluiden alkurituaalit), niin lumisäässä juttu on usein vieläkin haastavampi.

Elämäni koirat

Ennen kuin päästään Yasuun, vaatii aiempi koirahistoriani oman postauksensa. Olen ollut koirahullu suunnilleen niin kauan kuin muistan - yritin jo innokkaana nelivuotiaana ratsastaa isoäitini labradorinnoutajalla (koiraparka) ja seurasin kyseistä otusta joka paikkaan kylässä ollessamme. Vähän vanhempana kävimme isäni kanssa säännöllisesti koirapuiston aidan takana ihailemassa leikkiviä koiria. Ajattelin koiria, puhuin koirista, piirsin koiria... tilanteeseeni liittyi vain yksi pahemmanlaatuinen tragedia: olin allerginen koirille. Silmäni ja nenäni alkoivat vuotaa mummolassa kyläillessä jo tunnin kuluessa. Niinpä olin tuomittu koirattomuuteen, ahkerasta mankumisesta ja jatkuvasta haaveilusta huolimatta.

En tarkkaan muista, milloin oireet lakkasivat. Isoäitini joutui luopumaan noutajastaan, koska vanhalla naisella ei ollut riittävästi tarmoa ja voimaa vahvasta koirasta huolehtimiseen ja sen ulkoiluttamiseen. Sen sijaan erään esikoulukaverini perheellä oli myöskin labradori, ja vietin usein pitkiä aikoja hänen luonaan leikkien ja koiran kanssa puuhaillen. En muista, että minulla olisi enää tuolloin ollut erityisiä allergiaoireita. Fanitin kyseistä koiraa täydestä sydämestäni. Piirtelimme kaverini kanssa sarjakuvia, joissa tämä rohkea sankarilabradori taisteli hirviöitä vastaan ja sai kunniamitaleja... Luonnollisesti kinusin koko ajan koiraa vanhemmiltani, mutta nämä olivat järkkymättömiä kannassaan: olin allerginen, sitäpaitsi koirasta olisi mahdottomasti vaivaakin. Minun oli siis rauhoitettava koirankaipuutani toisaalla kuin kotosalla. Eka-tokaluokkalaisena meillä oli tapana erään ystäväni kanssa lyöttäytyä lähistöllä asuvan tädin seuraan, kun tämä ulkoilutti kolmea lapinkoiraansa. Kyseinen nainen oli kärsivällinen ja koiratkin sietivät meitä hyvin. Asiaan liittyy hauska muisto: Tätä naista seurasi usein puhelinlankoja pitkin puolikesy varis, jonka nainen oli joskus löytänyt poikasena ja hoitanut kotonaan täysikasvuiseksi. En tiedä miten eettiseltä tällainen toiminta nykyisellään vaikuttaisi, mutta varis oli kyllä selvinnyt aikuisuuteen hyvin ja sai myöhemmin perheenkin: jonkin aikaa lapinkoiratätiä seurasi kahden täysikasvuisen ja kahden nuoren variksen joukko!

Yhdeksänvuotiaana aloin viettää paljon aikaa ystävälläni, jonka kotona asusteli kaksi koiraa, sekarotuinen ja labradori. Olimme tämän ystäväni kanssa kuin paita ja peppu, ja oikeastaan joka päivä yhdessä jommankumman kotona. Vietin kesällä useamman viikon ystäväni kesäpaikassa koirien kanssa vailla merkkiäkään allergiasta. Aloin elätellä yhä suurempia ja suurempia toiveita siitä, että koko koira-allergia olisi historiaa. Lainasin kirjastosta Lassieiden, Jack Londoneiden ja Bim mustakorvien lisäksi Anders Hallgrenin ja Desmond Morrisin koirakirjoja, joita hotkin innolla. Keräilimme ystäväni kanssa muovikoiralaumoja (tämä harrastus jatkui vuosikausia ja minulla on edelleen vanhempieni kaapissa n. 300 muovikoiraa...) ja, kuten varmaan aika moni 80-luvun kakara, katsoimme ja leikimme innokkaasti Hopeanuolta...

Neljännen ja viidennen luokan välisenä kesänä se sitten tapahtui. Vanhempani tekivät avioeroa, ja tunnelmat perheessä olivat ajoittain melko synkänpuoleisia. Jotenkin siinä sitten kävi niin, että vanhemmat heltyivät, kun itkin kuollutta lemmikkisammakkoani (hyi hyi pikku-Anu, ei olisi saanut rauhoitettua eläintä edes vangita!), ja lupasivat minulle koiranpennun. Synkästä kesästä kuoriutui ihana, aurinkoinen, pennuntäyteinen pikkutytön unelmakesä. Meille tuli keltainen labradorinnoutajan narttupentu, Mistmoor's Cotton Candy, jonka halusin sukupuolesta huolimatta itsepintaisesti nimetä Puteksi.

En edes tiedä, mitä Putesta kirjoittaisin. Se oli ihastuttava, rasittava, vallaton, huumorintajuinen, lempeä ja suurisydäminen koira. Oikeastaan se oli elämäni koira. Olen melko varma, että kaikesta ponnistelustani huolimatta, tai juuri sen takia, se kasvatti minua paljon enemmän kuin minä koskaan sitä. Se tuli meille vuonna -95, kun olin 11-vuotias, ja kuoli kevättalvella 2009 kolmetoista ja puolivuotiaana. Se toi niin paljon iloa ja valoa niin moneen elämään, ihan vain olemalla oma ihana itsensä, että surusta huolimatta sen saattoi päästää rauhassa lähtemään. Mennessään se jätti kuitenkin sydämeeni koiranmentävän aukon. Vuosi koiratonta elämää sai luvan riittää - aika, joka kului avokin taivuttelemiseen - sitten alkoikin taas tapahtua... ja seurasi jotain pientä, oranssinpunaista ja kippurahäntäistä.

Putte (1995-2009) ja minä pentuina.

Alkukankeutta

Mitä tekee epätoivoinen opiskelija, jonka tentti lähestyy vinhaa vauhtia välittämättä vähääkään siitä, ettei lukeminen ota edistyäkseen...?
No, perustaa tietenkin aikansa ratoksi ja karvaisen ystävänsä kunniaksi KOIRABLOGIN. Mihinkäs muuhunkaan sitä iltaansa/yötänsä kuluttaisi, krö-höm.

Vakavasti puhuen, ajatus blogista on kypsytellyt mielessä jo jonkin aikaa. Uusimmassa Koiramme-lehdessä ilmestynyt koirablogeja käsittelevä artikkeli antoi - tenttiinluvun välttelyn lisäksi - blogin aloittamiselle viimeisen sysäyksen. Bloggaamiseni ensisijaisena tarkoituksena on varmaankin oman koirainnostukseni lietsominen ja purkaminen, muistojen ylöskirjaaminen sekä kuulumisten välittäminen tutuille. Sitäpaitsi kukapa ei tykkäisi luovista ikuisuusprojekteista, jotka tehdään omilla ehdoilla ja just sillä tavalla ja aikataululla kuin itselle sopii. (Lieneekö tämäkin ajatus jonkinlaista tentinvastustuskapinanapinaa?)

Blogini tulee siis keskittymään koirani, puolitoistavuotiaan shibauroksen Yasun edesottamuksiin, näin emännän näkökulmasta tietenkin. Yasu on muodostunut minulle oikeaksi arjen pelastajaksi ja rajattomasti iloa tuottavaksi perheenjäseneksi ja olennoksi. Arjen tunneskaalaan mahtuu toki paljon muutakin, mutta olen joka tapauksessa ollut rehellisesti yllättynyt siitä, miten kivuttomasti ja palkitsevasti yhteiseloni tämän punaisen kippurahännän kanssa on käynnistynyt. Ensi postauksessa kirjoitan tarkemmin Yasusta sekä siitä, miten se perheeseeni päätyi.