Lumiukkokeli

Uusi lumi on ihan mahtava juttu. Sekä minun, että mitä ilmeisimmin eritoten Yasun mielestä.  Tänään aamulenkille lähdettäessä koiran koko olemus piristyi silminnähden pihalle tultua ja askeliin ilmaantui tanssahtelua: LISÄÄ LUNTA jee!

Talvessa Yasua tuntuvat viehättävän erityisesti:

• Kävelytien viereisiin lumipenkkoihin kiipeily ja umpilumessa loikkiminen. Etenkin loppulenkistä on ehdottomasti mukavampaa kahlata penkan puolella kuin vain mälsästi ravata auratulla maalla. "Tietä kulkien tien oot vanki: vapaa on vain umpihanki!"
• Jääkokkareet. Jossain vaiheessa lenkkiä on kerrassaan pakko kaivaa penkasta joku suuhun sopiva, likaisenruskehtava kova kokkare, jota kanniskellaan suunnattoman ylpeänä, heitellään, jonka perään tehdään myyrähyppyjä etutassut ojossa ja jota sitten kynsitään raivolla. Kokkare on myös kiva kantaa lumipenkkaan ja heittää sinne, josta sitä sitten etsitään ja kaivellaan tarmolla puhisten ja lunta pärskien. Suuri tragedia on se, jos tunteeton emäntä kyllästyy ja alkaa kiskomaan pois ja eteenpäin ennekuin aarre on löytynyt.
• Mystiset, mustat ötökät, jotka vilistävät myöhään illalla kadun pinnassa katulamppujen lähellä (lumihiutaleiden varjot, nimittäin).  Näiden perään täytyy hyökkäillä, kumma vain, ettei niitä koskaan saa kiinni...
• Lumipallot, silloin kun lenkittäjä intoutuu sellaisia heittelemään. Nämä kyllä saadaan kiinni, yleensä jo ilmasta.

On lumessa sentään Yasullekin hankaluutensa. Lumeen hautautuneet ulkoportaat eivät haittaa samalla tavalla kuin kömpelömpiä kaksijalkaisia, ja auton skrabaamisesta ei koira piittaa tuon taivaallista, mutta kakkapaikan löytäminen umpihangesta onkin sitten kimurantimpi juttu. Tarpeethan tehdään niin kauas kuin hihna suinkin antaa myöten, ja jos paikan valinta kesäsäälläkin vaikuttaa ihmisen silmään yleensä mystiseltä, tuntemattomien kriteerien ohjaamalta pitkälliseltä rituaalilta (vrt. sumopainijoiden otteluiden alkurituaalit), niin lumisäässä juttu on usein vieläkin haastavampi.