Lähes vuosi shibaelämää

Parin kuukauden kuluttua tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Yasu saapui meille. Aika tosiaan lentää. Toisaalta taas tuntuu siltä, kuin Yasu olisi ollut minulla aina, sen verran hyvin se on sopeutunut kuvioihini (ja minä sen kuvioihin, tietenkin).

Shiba on rotuna kiinnostanut minua jo useamman vuoden ajan, ja kun eräs ystäväni sitten Puten kuoleman jälkeisenä kesänä otti shibapennun, joka osoittautui varsin valloittavaksi tapaukseksi, olin lopullisesti myyty. Tuollainen minullekin tulee, ajattelin. Syksy kului haaveita kasvatellessa ja koirakuumetta potiessa, talvi samoin, mutta viime lopputalvesta ryhdyin sanoista tekoihin ja otin yhteyttä hyvältä vaikuttavaan shibakasvattajaan.  Olin varautunut odottamaan omaa pentua pidempään, jopa vuoden-pari, jos tarve vaatisi.  Näissä asioissa on mielestäni parempi katsoa kuin katua, ja olin päättänyt ottaa pennun juuri tästä kennelistä, jos vain suinkin mahdollista. Jonkin aikaa kului sähköpostien ja soittojen merkeissä. Minulla oli mielessäni punainen narttupentu, vaikkakaan väri tai sukupuoli eivät olleet mitenkään ehdottomia kriteerejä. Pääsiäisen tienoilla kasvattajalta tuli sitten puhelu, jossa hän kyseli kiinnostustani ottaa 8 kk ikäinen shibauros, sijoituskoira, joka joutuisi vaihtamaan sijoituskotia allergian takia. Sovimme tutustumiskäynnistä.

Tämä koiraopoika olikin sitten Yasu. Yasu kävi meillä paikkoja tutkimassa ja tutustumassa, ja se oli minun puoleltani rakkautta ensisilmäyksellä. Minulle syntyi vaikutelma valppaasta, uteliaasta mutta myös harkitsevaisesta kaverista, joka oli tietyssä määrin pidättyväinen, mutta silti ystävällinen eikä vähääkään varautunut. Aika hyvin tämä vaikutelma onkin pitänyt kutinsa. Muutamien päivien sisällä minä sitten kävin vielä Yasun sen hetkisessä kodissa, juttelimme Yasun kasvattajan ja omistajan kanssa ja teimme paperit. Samalla viikolla, pitkänä perjantaina, hain Yasun meille äitini toimiessa autonkuljettajana. Yasu lähti mukaamme iloisena ja huolettomana, mutta autossa sitä alkoi sitten jo vähän jännittääkin, ja se vinkui ja tärisi hiukan. Asunnolleni tullessa se oli silti melko levollinen, ja käyttäytyi ainakin ulospäin hyvin rauhallisesti.

Siitä alkoi meidän yhteiselomme. Olin varautunut ongelmiin, tuumailin, että murrosikäisen koiran ollessa kyseessä saattaisi jotain ongelmaa ilmaantuakin. Olin myöskin varautunut siihen, että shiba saattaisi luonteeltaan olla joissakin asioissa labradorinnoutajaa haasteellisempi tapaus. Yasu kuitenkin yllätti minut positiivisesti. Se osoittautui kiltiksi ja lempeäksi koiraksi, jolta löytyy toki intoa ja energiaa, mutta kyky myös rauhoittua ja rentoutua kotioloissa. Jokusen kynän ja kirjan Yasu on meillä ollessaan ehtinyt nakerrella, mutta suuremmilta vahingoilta on vältytty. Alkuun Yasulla oli myös tapana kiipeillä keittiönpöydällä (!!!) yksinollessaan, mutta tämäkin on jäänyt, kun sille on järjestetty luvallinen tähystyspaikka, josta voi tarkkailla ikkunantakaista maailmanmenoa. Kesällä meillä oli viikon mittainen vaihe, jolloin Yasu alkoi odottamatta hermoilla yksinoloa. Tämä vaihe kuitenkin loppui yhtä äkisti kuin alkoikin, eikä ole sen koommin toistunut. Tätä nykyä kippura ei aina vaivaudu edes eteiseen saattamaan, kun ihmiset tekevät lähtöä.

Se on kyllä tullut ilmi, että herkkyyttä tällä koiralla on enemmän kuin edesmenneellä noutajallani. Muutaman kerran kommunikaatio on tökkinyt, ja olen joutunut huomaamaan, että Yasun kanssa on ehkä hiven enemmän mietittävä sitä, millä eleillä tai asenteella sitä ohjaa. Putte-vainaa taas oli sitä lajia, jonka vieraskin ihminen voi vaikka vääntää solmuun, eikä se olisi muuta tehnyt kuin häntää heiluttanut...
Ja vaikka Yasu on kaikille lähtökohtaisesti ystävällinen ja antaa luottavaisesti käsitellä itseään ym, minusta on selvää, että meidänkin suhteemme on parantunut jatkuvasti sitä mukaa kun tunnemme toisemme paremmin ja molemminpuolinen luottamus on kasvanut. Yasu on siis ehkä kuitenkin hivenen monitahoisempi pakkaus, kuin ensikohtaamiselta päällepäin uskoisi.

Lumiukkokeli

Uusi lumi on ihan mahtava juttu. Sekä minun, että mitä ilmeisimmin eritoten Yasun mielestä.  Tänään aamulenkille lähdettäessä koiran koko olemus piristyi silminnähden pihalle tultua ja askeliin ilmaantui tanssahtelua: LISÄÄ LUNTA jee!

Talvessa Yasua tuntuvat viehättävän erityisesti:

• Kävelytien viereisiin lumipenkkoihin kiipeily ja umpilumessa loikkiminen. Etenkin loppulenkistä on ehdottomasti mukavampaa kahlata penkan puolella kuin vain mälsästi ravata auratulla maalla. "Tietä kulkien tien oot vanki: vapaa on vain umpihanki!"
• Jääkokkareet. Jossain vaiheessa lenkkiä on kerrassaan pakko kaivaa penkasta joku suuhun sopiva, likaisenruskehtava kova kokkare, jota kanniskellaan suunnattoman ylpeänä, heitellään, jonka perään tehdään myyrähyppyjä etutassut ojossa ja jota sitten kynsitään raivolla. Kokkare on myös kiva kantaa lumipenkkaan ja heittää sinne, josta sitä sitten etsitään ja kaivellaan tarmolla puhisten ja lunta pärskien. Suuri tragedia on se, jos tunteeton emäntä kyllästyy ja alkaa kiskomaan pois ja eteenpäin ennekuin aarre on löytynyt.
• Mystiset, mustat ötökät, jotka vilistävät myöhään illalla kadun pinnassa katulamppujen lähellä (lumihiutaleiden varjot, nimittäin).  Näiden perään täytyy hyökkäillä, kumma vain, ettei niitä koskaan saa kiinni...
• Lumipallot, silloin kun lenkittäjä intoutuu sellaisia heittelemään. Nämä kyllä saadaan kiinni, yleensä jo ilmasta.

On lumessa sentään Yasullekin hankaluutensa. Lumeen hautautuneet ulkoportaat eivät haittaa samalla tavalla kuin kömpelömpiä kaksijalkaisia, ja auton skrabaamisesta ei koira piittaa tuon taivaallista, mutta kakkapaikan löytäminen umpihangesta onkin sitten kimurantimpi juttu. Tarpeethan tehdään niin kauas kuin hihna suinkin antaa myöten, ja jos paikan valinta kesäsäälläkin vaikuttaa ihmisen silmään yleensä mystiseltä, tuntemattomien kriteerien ohjaamalta pitkälliseltä rituaalilta (vrt. sumopainijoiden otteluiden alkurituaalit), niin lumisäässä juttu on usein vieläkin haastavampi.

Elämäni koirat

Ennen kuin päästään Yasuun, vaatii aiempi koirahistoriani oman postauksensa. Olen ollut koirahullu suunnilleen niin kauan kuin muistan - yritin jo innokkaana nelivuotiaana ratsastaa isoäitini labradorinnoutajalla (koiraparka) ja seurasin kyseistä otusta joka paikkaan kylässä ollessamme. Vähän vanhempana kävimme isäni kanssa säännöllisesti koirapuiston aidan takana ihailemassa leikkiviä koiria. Ajattelin koiria, puhuin koirista, piirsin koiria... tilanteeseeni liittyi vain yksi pahemmanlaatuinen tragedia: olin allerginen koirille. Silmäni ja nenäni alkoivat vuotaa mummolassa kyläillessä jo tunnin kuluessa. Niinpä olin tuomittu koirattomuuteen, ahkerasta mankumisesta ja jatkuvasta haaveilusta huolimatta.

En tarkkaan muista, milloin oireet lakkasivat. Isoäitini joutui luopumaan noutajastaan, koska vanhalla naisella ei ollut riittävästi tarmoa ja voimaa vahvasta koirasta huolehtimiseen ja sen ulkoiluttamiseen. Sen sijaan erään esikoulukaverini perheellä oli myöskin labradori, ja vietin usein pitkiä aikoja hänen luonaan leikkien ja koiran kanssa puuhaillen. En muista, että minulla olisi enää tuolloin ollut erityisiä allergiaoireita. Fanitin kyseistä koiraa täydestä sydämestäni. Piirtelimme kaverini kanssa sarjakuvia, joissa tämä rohkea sankarilabradori taisteli hirviöitä vastaan ja sai kunniamitaleja... Luonnollisesti kinusin koko ajan koiraa vanhemmiltani, mutta nämä olivat järkkymättömiä kannassaan: olin allerginen, sitäpaitsi koirasta olisi mahdottomasti vaivaakin. Minun oli siis rauhoitettava koirankaipuutani toisaalla kuin kotosalla. Eka-tokaluokkalaisena meillä oli tapana erään ystäväni kanssa lyöttäytyä lähistöllä asuvan tädin seuraan, kun tämä ulkoilutti kolmea lapinkoiraansa. Kyseinen nainen oli kärsivällinen ja koiratkin sietivät meitä hyvin. Asiaan liittyy hauska muisto: Tätä naista seurasi usein puhelinlankoja pitkin puolikesy varis, jonka nainen oli joskus löytänyt poikasena ja hoitanut kotonaan täysikasvuiseksi. En tiedä miten eettiseltä tällainen toiminta nykyisellään vaikuttaisi, mutta varis oli kyllä selvinnyt aikuisuuteen hyvin ja sai myöhemmin perheenkin: jonkin aikaa lapinkoiratätiä seurasi kahden täysikasvuisen ja kahden nuoren variksen joukko!

Yhdeksänvuotiaana aloin viettää paljon aikaa ystävälläni, jonka kotona asusteli kaksi koiraa, sekarotuinen ja labradori. Olimme tämän ystäväni kanssa kuin paita ja peppu, ja oikeastaan joka päivä yhdessä jommankumman kotona. Vietin kesällä useamman viikon ystäväni kesäpaikassa koirien kanssa vailla merkkiäkään allergiasta. Aloin elätellä yhä suurempia ja suurempia toiveita siitä, että koko koira-allergia olisi historiaa. Lainasin kirjastosta Lassieiden, Jack Londoneiden ja Bim mustakorvien lisäksi Anders Hallgrenin ja Desmond Morrisin koirakirjoja, joita hotkin innolla. Keräilimme ystäväni kanssa muovikoiralaumoja (tämä harrastus jatkui vuosikausia ja minulla on edelleen vanhempieni kaapissa n. 300 muovikoiraa...) ja, kuten varmaan aika moni 80-luvun kakara, katsoimme ja leikimme innokkaasti Hopeanuolta...

Neljännen ja viidennen luokan välisenä kesänä se sitten tapahtui. Vanhempani tekivät avioeroa, ja tunnelmat perheessä olivat ajoittain melko synkänpuoleisia. Jotenkin siinä sitten kävi niin, että vanhemmat heltyivät, kun itkin kuollutta lemmikkisammakkoani (hyi hyi pikku-Anu, ei olisi saanut rauhoitettua eläintä edes vangita!), ja lupasivat minulle koiranpennun. Synkästä kesästä kuoriutui ihana, aurinkoinen, pennuntäyteinen pikkutytön unelmakesä. Meille tuli keltainen labradorinnoutajan narttupentu, Mistmoor's Cotton Candy, jonka halusin sukupuolesta huolimatta itsepintaisesti nimetä Puteksi.

En edes tiedä, mitä Putesta kirjoittaisin. Se oli ihastuttava, rasittava, vallaton, huumorintajuinen, lempeä ja suurisydäminen koira. Oikeastaan se oli elämäni koira. Olen melko varma, että kaikesta ponnistelustani huolimatta, tai juuri sen takia, se kasvatti minua paljon enemmän kuin minä koskaan sitä. Se tuli meille vuonna -95, kun olin 11-vuotias, ja kuoli kevättalvella 2009 kolmetoista ja puolivuotiaana. Se toi niin paljon iloa ja valoa niin moneen elämään, ihan vain olemalla oma ihana itsensä, että surusta huolimatta sen saattoi päästää rauhassa lähtemään. Mennessään se jätti kuitenkin sydämeeni koiranmentävän aukon. Vuosi koiratonta elämää sai luvan riittää - aika, joka kului avokin taivuttelemiseen - sitten alkoikin taas tapahtua... ja seurasi jotain pientä, oranssinpunaista ja kippurahäntäistä.

Putte (1995-2009) ja minä pentuina.

Alkukankeutta

Mitä tekee epätoivoinen opiskelija, jonka tentti lähestyy vinhaa vauhtia välittämättä vähääkään siitä, ettei lukeminen ota edistyäkseen...?
No, perustaa tietenkin aikansa ratoksi ja karvaisen ystävänsä kunniaksi KOIRABLOGIN. Mihinkäs muuhunkaan sitä iltaansa/yötänsä kuluttaisi, krö-höm.

Vakavasti puhuen, ajatus blogista on kypsytellyt mielessä jo jonkin aikaa. Uusimmassa Koiramme-lehdessä ilmestynyt koirablogeja käsittelevä artikkeli antoi - tenttiinluvun välttelyn lisäksi - blogin aloittamiselle viimeisen sysäyksen. Bloggaamiseni ensisijaisena tarkoituksena on varmaankin oman koirainnostukseni lietsominen ja purkaminen, muistojen ylöskirjaaminen sekä kuulumisten välittäminen tutuille. Sitäpaitsi kukapa ei tykkäisi luovista ikuisuusprojekteista, jotka tehdään omilla ehdoilla ja just sillä tavalla ja aikataululla kuin itselle sopii. (Lieneekö tämäkin ajatus jonkinlaista tentinvastustuskapinanapinaa?)

Blogini tulee siis keskittymään koirani, puolitoistavuotiaan shibauroksen Yasun edesottamuksiin, näin emännän näkökulmasta tietenkin. Yasu on muodostunut minulle oikeaksi arjen pelastajaksi ja rajattomasti iloa tuottavaksi perheenjäseneksi ja olennoksi. Arjen tunneskaalaan mahtuu toki paljon muutakin, mutta olen joka tapauksessa ollut rehellisesti yllättynyt siitä, miten kivuttomasti ja palkitsevasti yhteiseloni tämän punaisen kippurahännän kanssa on käynnistynyt. Ensi postauksessa kirjoitan tarkemmin Yasusta sekä siitä, miten se perheeseeni päätyi.