Kevät toi, kevät toi, laiskan bloggarin (ja kirjapohdiskelun)

Jasso. Sisso. No, täällä taas. Yritetään taas päästä hommantynkään kiinni, ettei tauko venyisi ihan puolivuotiseksi.

Elämä koirien kanssa etenee arkisia uomiaan, emännän hermot ovat olleet viime aikoina väliin vähän kireällä naurettavan mitättömistä syistä - yksittäisistä hankalista ohituksista ja Susun taipumuksesta käydä kuopsuttamassa rakkaan traakkipuuni multia. Kyseinen kasvi on seurannut minua läpi eri asuinpaikkojeni aina lapsuudenkodista asti ja saavuttanut kunnioitettavan koonkin. Siksi otan aina jotenkin henkilökohtaisesti, kun löydän rakkaan rehuni taas kaltoinkohdeltuna olohuoneennurkastaan mullat pitkin lattioita. Täytyy varmaan vähän höllentää pipoa - hankalaa on elämä, jos tässä ovat suurimmat murheet.

Lukaisin vihdoinkin kokonaisuudessaan läpi kohuakin herättäneen Korkeasaaren ex-johtajan Seppo Turusen kirjan Lemmikkielämää - Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen (Gaudeamus, 2011). Olen jo aiemmin selaillut kirjaa ja seurannut mielenkiinnolla siitä käytyä keskustelua. Tuntuu, että moni lemmikinomistaja on teoksesta syvästikin pahastunut, ja koko kirjasta on nostettu otsikoihin lähinnä Turusen idea lemmikkien kieltämisestä. No, voin sanoa suoralta kädeltä, etten ole asiassa samaa mieltä Turusen kanssa. Sen sijaan hän osuu mielestäni osittain oikeaan siinä, että monet lemmikinomistajat ovat oikeastaan hyvin vieraantuneita luonnosta ja asettavat lemmikkiensä oikeudet luonnoneläinten edelle, joka usein ajaa villin luonnon entistäkin ahtaammalle ihmisen dominoimalla maapallolla. (Oikeastaan ihminen ei kylläkään tätä palloa dominoi, lähinnä ehkä bakteerit ja alkueliöt, mutta  noin puhuttaessa makrotason eliöistä ja ekosysteemeistä.) Vai mitähän pitäisi ajatella esimerkiksi tästä.

Monilta osin Turusen kirja tarjosi melkoista ravistelua, ja lukeutuukin ehkä "tieto lisää tuskaa"-tyyppisiin opuksiin. Eksoottisten lemmikkien pidon voi mielestäni hyvinkin kyseenalaistaa. Tuntuu käsittämättömältä, että osa lajeista on pyydystetty luonnosta sukupuuttoon - lemmikeiksi. Tässäkin kulminoituu globaalin eriarvoisuuden tragedia: Köyhä kehitysmaalainen elää ties kuinka pitkään rahoilla, jotka saa pyydystämällä harvinaisen eläimen luonnosta rikkaan teollisuusmaan asukin lemmikiksi. Vielä surkeammaksi asian tekee se, että jopa 90% useimmista pyydystetyistä eläimistä kuolee kuljetuksissa ennen lemmikiksi päätymistään. Good bye luonnonpopulaatiot. Tietenkin eksoottisiin lemmikkeihin pätevät samat säännöt kuin muuhunkin keräilyyn: mitä harvinaisempi elukka, sitä arvokkaampi, ja sitä enemmän sitä luonnosta etsitään ja pyydystetään. Tämä kuvio pätee lemmikkikaupan lisäksi etenkin kiinalaisessa lääketieteessä raaka-aineina käytettyihin eläimiin. Tietenkin meillä on uhanalaisten lajien kauppaa rajoittavat CITES-sopimukset ja muut, mutta valvonnan ja lajinmääritysten puutteellisuus jättävät tähänkin ammottavia aukkoja.

Kalakantojen surkea tila taas perustuu omanlaiseensa ahneuteen ja etenkin Japanin harjoittamaan korruptioon. Tällä menolla kalakantojen ennustetaan ehtyvän vuoteen 2050 mennessä. (Muistan, miten Turun yliopistossa eräs professori totesi meille opiskelijoille lakoniseen sävyynsä, että kannattaa vielä syödä kalaa, kun sitä on ylipäätänsä saatavilla.)

Ennenkuin eksyn syvemmälle maailmanlaajuisen biodiversiteetin romahduksen tuskaisaan suohon, täytynee ottaa kantaa myös Turusen ajatuksiin tätä blogiakin koskettavista aiheista: koirista. Minun on pakko sanoa, että koirien jalostusta käsittelevää lukua lukiessani tunsin paikoin melkein riemukasta mielihyvää siitä, että joku niin kaunistelematta nostaa kissan (tai koiran?) pöydälle ja sanoo suorat sanat. Turunen viittaakin useaan kertaan BBC:n dokumenttiin Pedigree dogs exposed, jonka katseleminen oli minulle samanlainen elämys. Turunen myös tekee mehukkaita rinnastuksia koirien rodunjalostuksen ja aikanaan hyvinkin sisäsiittoisten siniveristen aatelisihmisten välillä. Vai mitä sanotte seuraavasta pätkästä, jossa Turunen kuvaa Habsburgien sukulinjaa:

"Suvun espanjalaisen haaran viimeisen hallitsijan Kaarle II:sen sukupuuta on tutkittu noin 3000 jäsenen osalta. Suvun lapsikuolleisuus oli poikkeuksellisen suuri muuhun väestöön verrattuna, vaikka varallisuutta ja turvallisuutta riitti. Kaarle II:sen sisäsiittoisuuskerroin eli perittyjen sisäsiittoisten geenien osuus oli samaa luokkaa kuin sisarusten välisissä tai vanhemman ja lapsen välisessä avioliitossa. Tilanne on sama kuin nykyisin eräissä rotukoirien parituksissa. Aikalaiset kutsuivat Kaarle II:sta nimellä 'noiduttu', sillä kuinka muuten kuin noitien toimesta ihmiseen olisi päässyt niin monia henkisiä ja fyysisiä sairauksia.


Kaarle II:ssa näkyi tavallista selvempänä suvun tuntomerkki, periytyvä 'Habsburgien huuli'. Epämuodostuma johtui alaleuan epänormaalin suuresta kasvusta. Kävelemään Kaarle II oppi vasta kahdeksanvuotiaana ja puhumaan neljävuotiaana. Myös kieli oli tavallista suurempi, jopa niin että se vaikeutti puhumista tehden siitä mongertavaa. Hänen päänsä oli poikkeuksellisen kookas, suoliston toiminnassa oli häiriöitä, hän oli taipuvainen kouristuksiin ja kahden lapsettoman avioliiton perusteella myös hänen siittiösolunsa lienevät olleen rappeutuneita. Siihen päättyikin tämä sukuhaara."


Hmm. Ei kovin vaikeata etsiä yhteneväisyyksiä koiramaailmasta, valitettavasti. Kaikesta päätellen ajatus laadukkaiden, "aatelisten" jälkeläisten tuottamisesta geenipohjaa rajusti kaventamalla tahtoo olla kuolleena kuopattu ajatus niin koirien kuin ihmistenkin kohdalla. Tai riippuu tietenkin siitä, mitä tällä laadukkuudella tarkoitetaan. Onneksi Turunen väläyttää myös toivoa: eläinmaailmasta löytyy kyllä esimerkkejä geneettisesti hyvin kapea-alaisista ja kuitenkin terveistä populaatioista. Ehkä rodunjalostuksessakin siis pystytään takaamaan koirille edes jonkinlainen terveys, kunhan keskitytään oikeisiin piirteisiin.

Koiria koskevan luvun eräänä alaotsikkona on: Aika luopua koiranäyttelyistä. Tässäkin asiassa olen osittain samaa mieltä. Turusen tavoin ajattelen, että näyttelyillä on ollut ratkaiseva rooli eräiden rotujen terveyden pilaamisessa. Kun jalostetaan rotukoiria, on kyse siitä, että pariutetaan yksilöitä, jotka ovat jossain määrin sukua keskenään. Tällöin pitäisi mielestäni olla tarkkana siitä, millä perusteella yhdistelmiä tehdään. Näyttelyiden ylikorostaminen altistaa matadorijalostukselle ja menestyneiden koirien harkitsemattomalle ylikäytölle. Tähän päälle vielä rakenteellisten erikoisuuksien ylikorostuminen sairaalloisuuteen saakka. Mielipiteeni ei kuitenkaan ole (tässäkään asiassa) yhtä jyrkkä kuin Turusella: Näyttelyilläkin voisi varmaan olla paikkansa koiraharrastuskentässä, vaikka sen rooli jäisikin vähän pienemmäksi. Mielestäni on kyllä hieman oireellista, että koiranäyttelyt ovat ylivoimaisesti suosituin koiraharrastus. Siis että suosituin harrastus, joka ihmisillä koiriensa kanssa on, ovat kauneuskilpailut. Onhan se ehkä vähän hassua. Täällä taivastellaan USA:laisia lapsimissikisojen harrastajia - ehkä lemmikkinäyttelyitäkin voisi joskus, vaikka edes vaihteenvuoksi, vilkaista vähän samalla kriittisellä silmällä.

Turunen kirjoittaa myös lemmikkien ekologisesta jalanjäljestä. Tuntuuhan se aika hurjalta, että keskikokoinen koira - tai vaikka Yasu ja Susu yhteenlaskettuna - kuluttaa saman verran luonnonvaroja kuin citymaasturi. Paha juttu, kyllä vain. Sen sijaan en tiedä, onko lemmikinomistaminen kuitenkaan se turhin turhake ja luonnonvarojen tuhlaaja teollisuusmaan asukilla. Omia elintapojaan voi tarkastella monesta näkökulmasta ja turhempiakin karsimisen kohteita saattaisi löytyä, ottaen huomioon lemmikin merkityksen vaikkapa monelle yksinäiselle ihmiselle. En tiedä, tämä riippunee niin paljon ihmisestä.

Mielenkiintoisimpana kysymyksenä kirjaan liittyen minua jäi mietityttämään seuraava: Mikä on lemmikin vaikutus omistajansa luontosuhteeseen? Turunen esittää asian niin, että lemmikki on villille luonnolle uhka, sekä suoraan, että omistajansa asenteiden kautta (esim. koirien takia tapettavat sudet tai vapaana liikkuvat ja metsästävät kissat, joiden vapaus menee omistajan mielessä luonnonvaraisten eläinten edun edelle). Kysymys on mielenkiintoinen, mutta itse en osaa esittää siihen yhtä suoraa mielipidettä kuin Turunen. Eikö lemmikin seuraaminen voi myös toimia kiinnostuksen herättäjänä luontoa ja sen eläimiä kohtaan? Itse ehkä ajattelen, että lemmikkien ja luonnon välisessä ristiriidassa on oleellisessa roolissa yksinkertaisesti tietämättömyys tai muuten kulttuurista kumpuavat vanhat asenteet, ei niinkään lemmikkien itsensä aiheuttama ajatteluvääristymä. Parhaimmassa tapauksessa näkisin, että ympäristö- ja asennekasvatuksella voitaisiin tulevaisuudessa lisätä ihmisten arvostusta niin villiä luontoa kuin lemmikin todellista "eläimellisyyttä" kohtaan. Tällöin lemmikki ehkä olisi omistajansa silmissä enemmän osa luontoa ja saattaisi lisätä arvostusta muutakin eläinkuntaa kohtaan.

Sussiunakkoon mikä romaani, siis tämä postaus. Hatunnosto läpi kahlanneille. Lyhyesti: Lemmikkielämää on lukemisen arvoinen kirja, jos on valmis karuihin totuuksiin ja oman näkökulmansa kyseenalaistamiseen. Vaikkei Turusen ajatuksia ostaisikaan sellaisenaan, niin mukaan kyllä tarttuu runsaasti hyödyllistä ja kiinnostavaa tietoa - ja takuuvarmasti keskustelunaiheita tulevaisuuteen.

Winter Dog Show ja Susun intensiivikurssi (eli juoksu)

Viime viikonlopun koiranäyttely ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan - ei minun eikä Yasun osalta. Itse en lopulta lähtenytkään Turkuun mukaan univaikeuksien takia, vaan Yasu lähti kasvattajansa Christenin ja toisen omistajan Merin kanssa matkaan. Kuvia ei siis ole luvassa, vaikka niitä lupailinkin. Sääli! Toki olisin selvinnyt hengissä näyttelyyn ja takaisin, mutta koska en ollut saanut nukutuksi koko yönä, ja koska minun ei joka tapauksessa ollut tarkoituskaan esittää Yasua, jäin sitten kotiin koisimaan. Epäilen etten olisi siinä tilassa nauttinut tapahtumasta erityisen paljon.

Yasu puolestaan sai kehästä arvosteluksi vain EH:n (erittäin hyvä), sillä se ei antanut tuomarin katsoa hampaitaan. Lohdullinen puoli asiassa on se, että tuomari ei ollut katsonut Yasua varsinaisesti agressiiviseksi, sillä silloin olisi kaiketi tullut hylkäys. Yasu oli kuulemma ollut kehässä muuten ihan ystävällinen tuomaria kohtaan, mutta pöydällä törmättiin harjoituksen puutteeseen ja Yasun vähäiseen näyttelykokemukseen. Tässä kohtaa tunnen syyllisyyden piston, sillä tiedän kyllä, ettemme ole näitä hammas-kives-tarkasteluja treenanneet riittävästi vieraiden ihmisten kanssa. Jotenkin sitä on vain liian tuudittautunut siihen, että voi itse tutkiskella Yasua ihan rauhassa ilman vastarintaa, enkä ole tarpeeksi osannut ottaa huomioon sitä, että tilanne on ihan eri, jos on kyseessä tuntematon ihminen ja Yasun kannalta varmasti jännittävä näyttelytilanne. Mutta tässä asiassa suunta lienee vain ylöspäin, joten ei kun treenailemaan tulevia koitoksia varten!

Sekin oli ihan lohdullinen tieto, että muuten Yasu oli käyttäytynyt kehässä oikein mainiosti, eikä ollut istuskellut, vaikka pelkäsin että tokotausta olisi voinut aiheuttaa sitä ongelmaa. Toisaalta Christen on hyvin kokenut esittäjä, joten sekin varmasti vaikutti asiaan. Ja toisaalta, onhan se sitäkin raastavampaa, että koiralla olisi ollut rahkeita paljon paljon enempään niin ulkomuodon kuin muun kehäkäytöksen osalta, ja homma kaatui sitten mokomaan hampaidentarkastukseen. Höh.

Näyttelystä kotiutunut Yasu passitettiin sitten samantien takaisin hoitopaikkaansa Susun juoksujen tieltä. Koirille tekee varmasti hyvää muutenkin olla välillä erossa toisistaan, jotta etenkin Susun itsenäisyys säilyy, se kun on ollut enimmäkseen Yasun kanssa kimpassa luovutusikäisestä saakka. Susu on ollut ihmeen rauhallinen nyt yksin ollessaan, en tiedä onko se aikuistumista vai sitä, että kaverin poissaollessa ei ylipäänsä tee mieli riehua yhtä paljon. Niin tai näin, olen ihan ihmeissäni siitä, että kyseessä on sama koira. Tuolla se nytkin makoilee kerällä omalla lampaantaljallaan eikä ole tänään hepuloinut kertaakaan. Ulkona se kyllä on aina tosi pirteä, ja kuten Yasuakin nuorempana, myös Susua tuntuvat lumihiutaleiden varjot viehättävän kovasti.

Lenkkeilyt ovat sujuneet tosi hyvin Susun kanssa kahdestaan. Olen pitänyt oikein vastaehdollistamisen intensiivikurssia nyt, kun Susu voi saada jakamattoman huomioni. Pidän lenkillä aina nappulaa taskussa ja palkkaan Susua aina onnistuneista ohituksista ja usein myös kontaktista. Vaikutus on ollut ihan ihmeellinen, ei meillä ole oikein muunlaisia ohituksia enää ollutkaan kuin onnistuneita! Pari kertaa on osunut kohdalle jopa räyhäävä koira yllättävästi pihalta/ mutkan takaa, ja nämäkin on ohitettu kauniisti nappulan ihmeellisellä voimalla. On se mahtavaa, että Susu on niin ahne! Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten tilanne kehkeytyy kun Yasu tulee taas kuvioon. Laumadynamiikka on aina ihan oma juttunsa.

Pakkasta ja aikuistumista

Pitkästä aikaa. Joulu sujui meidän laumassa mukavissa merkeissä, ja muutenkin on mennyt hyvin. Leppoista perusarkea ilman suurempia vastoinkäymisiä (ainakaan koiriin liittyen, emännän kaamosahdistukset ja tenttistressit kuuluvat toiseen kategoriaan...). Lumi on saanut niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin jäsenet innostumaan vimmatusti. VIHDOIN oikea talvi!

Eräs merkkipaalu on kuitenkin saavutettu. Nimittäin pikku-Susu on nyt vihdoin kasvanut isoksi, maanantaina alkoi nimittäin sen ensimmäinen juoksu! Sunnuntai-iltana Yasu olikin ihmeen lemmekkäällä tuulella, halusi kovasti nuuhkia Susun takalistoa ja koetti astua tätä, kunnes laitoin hormonihirmun eri huoneeseen rauhoittumaan. Seuraavana aamuna koiria ulkoiluttaessa huomasinkin, että lumeen jäi Susun pissimisen jäljiltä myös verta. Tarkempi tutkimus vahvisti diagnoosin: Seojjuoksuny. Lemmekkään kaipuunsa räydyttämä, levoton ja kiihkeä Yasu-parka lähti samoin tein hoitoon sukulaisille, ja nyt kotona onkin kummallisen hiljaista, kun on ainoastaan yksi koira paikalla. Itsekseen Susu on kauhean rauhallinen, loikoilee lampaantaljallaan enimmäkseen.

Oheiset valokuvat on muuten napsittu jo viime viikolla ennen juoksujen alkua, joten jos Meri luet tätä - ei aihetta sydänkohtaukseen! ;-) Seksuaalikaranteeni toimii tässä taloudessa. (Hieno termi, keksin itse. Ehheh.)

Yasullekin on piakkoin luvassa jotain jännää. Lauantaina nimittäin matkustetaan kasvattajan kanssa Turkuun näyttämään herraa Winter Dog Showssa! Edelliseltä näyttelykerraltahan, josta tosin on jo aikaa, irtosi serti ja PU2, jos olen oikein ymmärtänyt, näyttelytermistö kun on minulle melko vierasta. Koiranäyttelyharrastus ei koskaan ole tuntunut minulle "omalta" jutulta - itse asiassa jo aikanaan kennelliiton nuorisoleireillä skippasin parin kokeilukerran jälkeen kaikki junior handler- treenit, koska pidin niitä kuolettavan tylsinä ja tarkoituksettomina. Toko ja agility veivät enemmän mennessään, ja niin se taitaa olla vieläkin. (Tai siis eihän minua tällä hetkellä konkreettisesti vie oikein mikään, sillä sitten viimekeväisen tokokurssin ei olla käyty ohjatusti harrastelemassa.) Lähden silti Turkuun mukaan valokuvien ja kokemusten toivossa, on sitten blogattavaakin! Saa nähdä miten sujuu. Ainakin Yasulla on nyt komea talviturkki!