Kevät toi, kevät toi, laiskan bloggarin (ja kirjapohdiskelun)

Jasso. Sisso. No, täällä taas. Yritetään taas päästä hommantynkään kiinni, ettei tauko venyisi ihan puolivuotiseksi.

Elämä koirien kanssa etenee arkisia uomiaan, emännän hermot ovat olleet viime aikoina väliin vähän kireällä naurettavan mitättömistä syistä - yksittäisistä hankalista ohituksista ja Susun taipumuksesta käydä kuopsuttamassa rakkaan traakkipuuni multia. Kyseinen kasvi on seurannut minua läpi eri asuinpaikkojeni aina lapsuudenkodista asti ja saavuttanut kunnioitettavan koonkin. Siksi otan aina jotenkin henkilökohtaisesti, kun löydän rakkaan rehuni taas kaltoinkohdeltuna olohuoneennurkastaan mullat pitkin lattioita. Täytyy varmaan vähän höllentää pipoa - hankalaa on elämä, jos tässä ovat suurimmat murheet.

Lukaisin vihdoinkin kokonaisuudessaan läpi kohuakin herättäneen Korkeasaaren ex-johtajan Seppo Turusen kirjan Lemmikkielämää - Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen (Gaudeamus, 2011). Olen jo aiemmin selaillut kirjaa ja seurannut mielenkiinnolla siitä käytyä keskustelua. Tuntuu, että moni lemmikinomistaja on teoksesta syvästikin pahastunut, ja koko kirjasta on nostettu otsikoihin lähinnä Turusen idea lemmikkien kieltämisestä. No, voin sanoa suoralta kädeltä, etten ole asiassa samaa mieltä Turusen kanssa. Sen sijaan hän osuu mielestäni osittain oikeaan siinä, että monet lemmikinomistajat ovat oikeastaan hyvin vieraantuneita luonnosta ja asettavat lemmikkiensä oikeudet luonnoneläinten edelle, joka usein ajaa villin luonnon entistäkin ahtaammalle ihmisen dominoimalla maapallolla. (Oikeastaan ihminen ei kylläkään tätä palloa dominoi, lähinnä ehkä bakteerit ja alkueliöt, mutta  noin puhuttaessa makrotason eliöistä ja ekosysteemeistä.) Vai mitähän pitäisi ajatella esimerkiksi tästä.

Monilta osin Turusen kirja tarjosi melkoista ravistelua, ja lukeutuukin ehkä "tieto lisää tuskaa"-tyyppisiin opuksiin. Eksoottisten lemmikkien pidon voi mielestäni hyvinkin kyseenalaistaa. Tuntuu käsittämättömältä, että osa lajeista on pyydystetty luonnosta sukupuuttoon - lemmikeiksi. Tässäkin kulminoituu globaalin eriarvoisuuden tragedia: Köyhä kehitysmaalainen elää ties kuinka pitkään rahoilla, jotka saa pyydystämällä harvinaisen eläimen luonnosta rikkaan teollisuusmaan asukin lemmikiksi. Vielä surkeammaksi asian tekee se, että jopa 90% useimmista pyydystetyistä eläimistä kuolee kuljetuksissa ennen lemmikiksi päätymistään. Good bye luonnonpopulaatiot. Tietenkin eksoottisiin lemmikkeihin pätevät samat säännöt kuin muuhunkin keräilyyn: mitä harvinaisempi elukka, sitä arvokkaampi, ja sitä enemmän sitä luonnosta etsitään ja pyydystetään. Tämä kuvio pätee lemmikkikaupan lisäksi etenkin kiinalaisessa lääketieteessä raaka-aineina käytettyihin eläimiin. Tietenkin meillä on uhanalaisten lajien kauppaa rajoittavat CITES-sopimukset ja muut, mutta valvonnan ja lajinmääritysten puutteellisuus jättävät tähänkin ammottavia aukkoja.

Kalakantojen surkea tila taas perustuu omanlaiseensa ahneuteen ja etenkin Japanin harjoittamaan korruptioon. Tällä menolla kalakantojen ennustetaan ehtyvän vuoteen 2050 mennessä. (Muistan, miten Turun yliopistossa eräs professori totesi meille opiskelijoille lakoniseen sävyynsä, että kannattaa vielä syödä kalaa, kun sitä on ylipäätänsä saatavilla.)

Ennenkuin eksyn syvemmälle maailmanlaajuisen biodiversiteetin romahduksen tuskaisaan suohon, täytynee ottaa kantaa myös Turusen ajatuksiin tätä blogiakin koskettavista aiheista: koirista. Minun on pakko sanoa, että koirien jalostusta käsittelevää lukua lukiessani tunsin paikoin melkein riemukasta mielihyvää siitä, että joku niin kaunistelematta nostaa kissan (tai koiran?) pöydälle ja sanoo suorat sanat. Turunen viittaakin useaan kertaan BBC:n dokumenttiin Pedigree dogs exposed, jonka katseleminen oli minulle samanlainen elämys. Turunen myös tekee mehukkaita rinnastuksia koirien rodunjalostuksen ja aikanaan hyvinkin sisäsiittoisten siniveristen aatelisihmisten välillä. Vai mitä sanotte seuraavasta pätkästä, jossa Turunen kuvaa Habsburgien sukulinjaa:

"Suvun espanjalaisen haaran viimeisen hallitsijan Kaarle II:sen sukupuuta on tutkittu noin 3000 jäsenen osalta. Suvun lapsikuolleisuus oli poikkeuksellisen suuri muuhun väestöön verrattuna, vaikka varallisuutta ja turvallisuutta riitti. Kaarle II:sen sisäsiittoisuuskerroin eli perittyjen sisäsiittoisten geenien osuus oli samaa luokkaa kuin sisarusten välisissä tai vanhemman ja lapsen välisessä avioliitossa. Tilanne on sama kuin nykyisin eräissä rotukoirien parituksissa. Aikalaiset kutsuivat Kaarle II:sta nimellä 'noiduttu', sillä kuinka muuten kuin noitien toimesta ihmiseen olisi päässyt niin monia henkisiä ja fyysisiä sairauksia.


Kaarle II:ssa näkyi tavallista selvempänä suvun tuntomerkki, periytyvä 'Habsburgien huuli'. Epämuodostuma johtui alaleuan epänormaalin suuresta kasvusta. Kävelemään Kaarle II oppi vasta kahdeksanvuotiaana ja puhumaan neljävuotiaana. Myös kieli oli tavallista suurempi, jopa niin että se vaikeutti puhumista tehden siitä mongertavaa. Hänen päänsä oli poikkeuksellisen kookas, suoliston toiminnassa oli häiriöitä, hän oli taipuvainen kouristuksiin ja kahden lapsettoman avioliiton perusteella myös hänen siittiösolunsa lienevät olleen rappeutuneita. Siihen päättyikin tämä sukuhaara."


Hmm. Ei kovin vaikeata etsiä yhteneväisyyksiä koiramaailmasta, valitettavasti. Kaikesta päätellen ajatus laadukkaiden, "aatelisten" jälkeläisten tuottamisesta geenipohjaa rajusti kaventamalla tahtoo olla kuolleena kuopattu ajatus niin koirien kuin ihmistenkin kohdalla. Tai riippuu tietenkin siitä, mitä tällä laadukkuudella tarkoitetaan. Onneksi Turunen väläyttää myös toivoa: eläinmaailmasta löytyy kyllä esimerkkejä geneettisesti hyvin kapea-alaisista ja kuitenkin terveistä populaatioista. Ehkä rodunjalostuksessakin siis pystytään takaamaan koirille edes jonkinlainen terveys, kunhan keskitytään oikeisiin piirteisiin.

Koiria koskevan luvun eräänä alaotsikkona on: Aika luopua koiranäyttelyistä. Tässäkin asiassa olen osittain samaa mieltä. Turusen tavoin ajattelen, että näyttelyillä on ollut ratkaiseva rooli eräiden rotujen terveyden pilaamisessa. Kun jalostetaan rotukoiria, on kyse siitä, että pariutetaan yksilöitä, jotka ovat jossain määrin sukua keskenään. Tällöin pitäisi mielestäni olla tarkkana siitä, millä perusteella yhdistelmiä tehdään. Näyttelyiden ylikorostaminen altistaa matadorijalostukselle ja menestyneiden koirien harkitsemattomalle ylikäytölle. Tähän päälle vielä rakenteellisten erikoisuuksien ylikorostuminen sairaalloisuuteen saakka. Mielipiteeni ei kuitenkaan ole (tässäkään asiassa) yhtä jyrkkä kuin Turusella: Näyttelyilläkin voisi varmaan olla paikkansa koiraharrastuskentässä, vaikka sen rooli jäisikin vähän pienemmäksi. Mielestäni on kyllä hieman oireellista, että koiranäyttelyt ovat ylivoimaisesti suosituin koiraharrastus. Siis että suosituin harrastus, joka ihmisillä koiriensa kanssa on, ovat kauneuskilpailut. Onhan se ehkä vähän hassua. Täällä taivastellaan USA:laisia lapsimissikisojen harrastajia - ehkä lemmikkinäyttelyitäkin voisi joskus, vaikka edes vaihteenvuoksi, vilkaista vähän samalla kriittisellä silmällä.

Turunen kirjoittaa myös lemmikkien ekologisesta jalanjäljestä. Tuntuuhan se aika hurjalta, että keskikokoinen koira - tai vaikka Yasu ja Susu yhteenlaskettuna - kuluttaa saman verran luonnonvaroja kuin citymaasturi. Paha juttu, kyllä vain. Sen sijaan en tiedä, onko lemmikinomistaminen kuitenkaan se turhin turhake ja luonnonvarojen tuhlaaja teollisuusmaan asukilla. Omia elintapojaan voi tarkastella monesta näkökulmasta ja turhempiakin karsimisen kohteita saattaisi löytyä, ottaen huomioon lemmikin merkityksen vaikkapa monelle yksinäiselle ihmiselle. En tiedä, tämä riippunee niin paljon ihmisestä.

Mielenkiintoisimpana kysymyksenä kirjaan liittyen minua jäi mietityttämään seuraava: Mikä on lemmikin vaikutus omistajansa luontosuhteeseen? Turunen esittää asian niin, että lemmikki on villille luonnolle uhka, sekä suoraan, että omistajansa asenteiden kautta (esim. koirien takia tapettavat sudet tai vapaana liikkuvat ja metsästävät kissat, joiden vapaus menee omistajan mielessä luonnonvaraisten eläinten edun edelle). Kysymys on mielenkiintoinen, mutta itse en osaa esittää siihen yhtä suoraa mielipidettä kuin Turunen. Eikö lemmikin seuraaminen voi myös toimia kiinnostuksen herättäjänä luontoa ja sen eläimiä kohtaan? Itse ehkä ajattelen, että lemmikkien ja luonnon välisessä ristiriidassa on oleellisessa roolissa yksinkertaisesti tietämättömyys tai muuten kulttuurista kumpuavat vanhat asenteet, ei niinkään lemmikkien itsensä aiheuttama ajatteluvääristymä. Parhaimmassa tapauksessa näkisin, että ympäristö- ja asennekasvatuksella voitaisiin tulevaisuudessa lisätä ihmisten arvostusta niin villiä luontoa kuin lemmikin todellista "eläimellisyyttä" kohtaan. Tällöin lemmikki ehkä olisi omistajansa silmissä enemmän osa luontoa ja saattaisi lisätä arvostusta muutakin eläinkuntaa kohtaan.

Sussiunakkoon mikä romaani, siis tämä postaus. Hatunnosto läpi kahlanneille. Lyhyesti: Lemmikkielämää on lukemisen arvoinen kirja, jos on valmis karuihin totuuksiin ja oman näkökulmansa kyseenalaistamiseen. Vaikkei Turusen ajatuksia ostaisikaan sellaisenaan, niin mukaan kyllä tarttuu runsaasti hyödyllistä ja kiinnostavaa tietoa - ja takuuvarmasti keskustelunaiheita tulevaisuuteen.