Tässä ollaan ensi kertaa Susua tapaamassa:
Pieni ja uninen...
Yasu ihmettelee pennunhajua
Susun tuloon valmistauduin välinehankintojen lisäksi asentamalla matalan pentuportin työhuoneen oveen, jotta Yasu halutessaan pääsisi loikkaamaan työhuoneeseen rentoutumaan. Tämä osoittautuikin suureksi avuksi Yasun hermoja ajatellen...
Kuvia luovutusikäisestä Sususta, ja Yasustakin.
"Toitte sitte tänne tommosen."
Ensimmäiset päivät Susun kotiuduttua kuluivat varovaisen pihapiirin tutkiskelun lisäksi leikkiessä Yasun kanssa. Yasu oli vielä aika leppoisa, pentu sai viedä luutkin käpälien välistä, ja Yasu vain katseli pöllämystyneenä perään. Muutamien päivien kuluessa alkoi ääni muuttua kellossa. Aivan kuin Yasu olisi jotenkin tajunnut, että ei helkutti, toi pikkutyyppi tuli oikeesti jäädäkseen. Siitä eteenpäin Susu on saanut sellaiset pöllytykset toisen kupille tunkemisesta/ lelujen viemisestä/ väärin katsomisesta, että heikompaa hirvittäisi. Mutta oppi on mennyt enimmäkseen perille. En ole puuttunut koirien rähinöihin muulloin kuin niillä kerroilla, kun Yasu on jatkanut hyökkäystä pennun alistumisesta huolimatta. Silloin on pitänyt mennä väliin, mutta onneksi ne kerrat ovat jääneet muutamaan. Eräs syy siihen, etten ole rajoittanut Yasun kurinpitoa on se, että pelkään poikaparan jäävän muuten pahasti alakynteen. Susu on nimittäin aika rautainen mimmi. Teräksinen, sanoisin. Joskus joudun päinvastoin rauhoittamaan Susua, ettei se riivaisi Yasua hermoromahdukseen saakka.
Susun railakas temperamentti on tullut jonkinasteisena yllätyksenä, tai sitten asia on niinpäin, että Yasu oli jo ehtinyt hemmotella minut piloille. Toisaalta ongelmallisinta ei niinkään ole ehkä ollut Susu itse, vaan yllättäen se, että Yasulla on kestänyt niin kauan sopeutua elämänmuutokseen ja lujaluonteisen pennun läsnäoloon. Etenkin alkuun tuntui, kuin leikkisä ja nuorekas Yasu olisi vanhentunut kymmenellä vuodella kärttyiseksi, stressaantuneeksi ukkopoloksi. Susua eläinlääkärissä rokotuttaessani kysyin varovaisesti, kuinka kauan sopeutuminen oikein saattaa kestää (Susu oli siinä vaiheessa ollut meillä jo pari kuukautta, ja aloin jo olla epätoivoinen). Eläinlääkäri tokaisi tähän tylynoloisesti, että "Eihän ne välttämättä ikinä sopeudu toisiinsa." Se keskustelu oli siinä, eikä tuona hetkenä ainakaan parantanut oloani. Onneksi moinen kauhuvaihtoehto ei toteutunut, sillä tätä nykyä Yasukin alkaa taas olla enemmän oma itsensä - olkoonkin, että mielellään nukkuu eri huoneessa kuin pentu ja kaipaa muutenkin runsaasti omia rauhanhetkiä. Olisikin kiinnostavaa kuulla muilta, joilla on useampi shiba, miten sopeutuminen on tapahtunut? Olisiko niin, että alkukantaisella ja itsenäisellä rodulla sopeutuminen voi kestää pidempään?
Olin nimittäin kuullut arvioita viikon-parin tottumisajoista, joten minulle tuli yllätyksenä se, että tottuminen veikin useamman kuukauden. Toki tämä on varmasti paitsi rotu- myös yksilökohtaista, ja kieltämättä Yasulla ja Susulla on monessa suhteessa aika erilainen luonne. Voi myös olla, että olen itse tehnyt jotain virheitä, mutta niiden arvioiminen käykin hankalammaksi...
Voi apua. Tästä on tulossa megapostaus. Taidan pätkäistä tähän ja jatkaa aiheesta myöhemmin (fingers crossed!).
