Kevät etenee ja pennun tulo lähestyy...

Pimeys ja lumi - pian ne väistyvät! Lisääntyvä auringonvalo jaksaa piristää kevätflunssasta huolimatta. Kurakeleistäkään ei shiban kanssa ole liiemmälti riesaa: tassut puhdistuvat nopsaan pyyhkeellä pyyhkäisemällä, eikä Yasu todellakaan ole sitä koiratyyppiä, joka menisi ehdoin tahdoin johonkin rutakkoon kieriskelemään. Vesilammikotkin - olkoonkin vaikka kuinka pieniä - se kiertää huolellisesti aina kun mahdollista.

Yasua ei varmaan talven jatkuminenkaan haittaisi. Se on edelleen ollut hyvin innostunut jokaisesta uudesta lumikerroksesta, joka on maahan tuprunnut. On hauska seurata, miten sen käytös lumisateiden jälkeen ulos mentäessä on silminnähden riemastunutta. Aika virkeä kaveri se noin muutenkin on, mutta Uusi Lumi -moodin kyllä silti tunnistaa.

Kokeilin ottaa Yasun mukaan hölkkälenkille. Ihan hyvin se tuli mukana 40 minuutin lenkin, tuntui tajuavan homman nopeasti ja ravasi kiltisti mukana, kunhan oli saanut tarpeensa tehdyksi. Tottakai hajut houkuttelivat silloin tällöin, mutta pahempaa vastaanharaamista ei ilmennyt. Jopa aitoa juoksemisen riemua oli havaittavissa, kontrolloiduista olosuhteista huolimatta. Takaisin kodin eteiseen päästyä Yasu ei näyttänyt edes suuremmin hengästyneeltä; minä sen sijaan kyllä tunsin juosseeni... Harkitsen vakavissani, josko hommaisi semmoisen vetovyön, tai miksi niitä nyt kutsutaankaan, johon saisi koiran kiinnitettyä lenkkeilyn ajaksi. Voisi ottaa tavaksi silloin tällöin.

...*rumpujen pärinää*... 

....tänä viikonloppuna menemme katsomaan ensimmäistä kertaa Susua,  tulevaa pentuamme! Sitten on kyllä blogausta luvassa. Kasvattajan mukaan tämä pikku nokipallero on oikea sylivauva, joka viihtyy ihmisten kainalossa erityisen hyvin. Voi siis olla, että uusi laumanjäsenemme tulee olemaan toista maata kuin Yasu, joka yleisestä lempeydestään ja sävyisyydestään huolimatta ei ole mikään kiehnääjä, vaan astetta itsellisempi tapaus. Kyllä tulee olemaan jännittävää päästä seuraamaan koirien välisen suhteen muotoutumista!

Machoilua ilmassa

Yasu taitaa alkaa olla siinä iässä, että kovasti kehumani sosiaalisuus onkin käymässä valikoivaksi. Muiden urosten sietäminen ei ole enää mikään itsestäänselvä juttu. Uudet, entuudestaan tuntemattomat urokset kohdataan jäykistellen, korvat pystyssä sojottaen ja haastavasti tepastellen. On sitten ihan vastapuolen iästä ja itsevarmuudesta kiinni, miten tilanne kehittyy: jos toinen uros on vanhempi, rauhallinen, eikä provosoidu, Yasu rentoutuu pian ja aloittaa yleensä leikin. Mutta jos toinen on myös nuori, uutta miehuuttaan kokeileva uros, lopputuloksena on rähinä. Olenkin ottanut sen linjan, että väistämme toistaiseksi pois koirapuistosta, jos samaa ikäluokkaa oleva tai muuten kiihkeämpiluontoinen uros tulee paikalle. 

Koirapuistoilumme on kuitenkin nyt myös toisenlaisten haasteiden edessä, kuten eilen sattunut välikohtaus osoitti. 

Olimme Yasun kanssa pienten koirien aitauksessa seuranamme 7-vuotias pystykorvauros. Tämä uros oli juuri niin rauhallinen ja varma, että koirat tulivat hyvin toimeen. Hetken päästä puistoa lähestyi omistajineen isokokoinen, Yasun ikäinen uroskoira. Tiedustelin jo kauempaa koiran sukupuolta ja ikää, ja kerroin, että oma koirani on aloittanut muille uroksille jäykistelyn. Tuskin olin ehtinyt selventää tilannetta, kun Yasu ja nuori uros jo tuijottivat toisiaan tiukasti aidan eri puolilta ja alkoivat molemmat äristä. No, eihän siinä mitään, tulijat menivät uroksensa kanssa isojen koirien aitaukseen, ja sen pituinen se... tai sitten ei. Yasu nimittäin oli asiasta eri mieltä. Eihän se nyt käynyt päinsä, että hauska ja jännittävä tappelupukarointi loppui noin vain! Ehei. Kun toisen aitauksen portti kalahti kiinni, Yasu päätti, että oli aika lähteä: se vinkui hetken rauhattomana ja loikkasi sitten suorin tein koirapuiston aidan yli. Huutoni kaikuivat kuuroille korville, ajattelin kauhuissani läheistä autotietä ja erilaisia kauhuskenaarioita, mutta Yasu juoksikin suurten koirien aitaukselle, lennähti jälleen aidan yli tällä kertaa sisään päästäkseen, ja ryntäsi suoraan suurikokoisen uroksen luokse. Tappelu oli samantien käynnissä, ja säntäsin koiria erottamaan. Onneksi isompi uros ei ollut järin riidanhaluisella tuulella, vaan keskittyi iloisena omistajansa taskusta ilmestyneeseen palloon heti, kun sain riehaantuneen pikkukippuran kiskottua syliini. Rähäkkä oli kylläkin kovaääninen, muttei järin vakava, kumpikaan ei saanut naarmuakaan. Pyysin silti äärimmäisen nolostuneena anteeksi ja päätin, että meillä ei ole lähipuistoon asiaa ainakaan ennen lumien sulamista, sillä kinosten takia ennestäänkin matalahkot aidat eivät riitä nähtävästi pitämään Yasua sisäpuolella. Puiston aidoista on ollut jo aiemmin puhetta muiden omistajien kanssa, monet ovat ihmetelleet, miten matalat aidat ovat. 

Jään siis jännittyneenä seuraamaan, jääkö tämä mahtailuvaihe ohimeneväksi teinioikuksi. Joillakin koirilla näin ilmeisesti on, toisaalta taas shiboille lienee tyypillisempää se, että lauman ulkopuolisten saman sukupuolen edustajien kanssa ei välttämättä tulla erityisen hyvin toimeen. En kuitenkaan aio ottaa asiassa mitään isompia riskejä, sen verran nappasi sydänalasta, kun näki Yasun mittelevän pelotta 40-50-kiloisen lajitoverin kanssa... Juoksutukset hoidetaan ainakin tästä eteenpäin hieman kauempana sijaitsevassa, vanhemmassa puistossa, joka on rakennettu siihen aikaan, kun aitamateriaaleista ei säästetty (katkeraa jupinaa).

Vielä loppuun pentuasiaa: Ensi kuussa pääsen katsomaan tulevaa pientä shibatyttöämme!!! <3 Yasun suhtautumisesta pentuihin on sentään lupaavia kokemuksia: tapasimme eilen myös 11-viikkoisen pennun, jonka kanssa leikittiin varsin mallikkaasti.

Pentukuumetta

Tehdään tästä nyt julkista:
Minulle saapuu toukokuussa shiban narttupentu Yasun kaveriksi ja sekä minun iloksi ja haasteekseni! Kyseinen tytöntylleröinen on vasta pari päivää sitten putkahtanut tähän maailmaan ja on väriltään musta. Tähän pentueeseen olisi saattanut ilmaantua valkoisiakin, ja olin ajatellut valkoista narttua sillä turvallisella varauksella, että mikäli sellainen sattuisi syntymään... No, ei sattunut (yksi mielenkiintoisen kirjava tosin, mutta se on urospentu ja olin ajatellut toiseksi koiraksi nimenomaan narttua), mutta kun kasvattaja kyseli kiinnostusta mustan pennun ottamiseen, niin... no. Sydämen asioitahan nämä viime kädessä ovat, ja tämä sydän sanoi vahvasti KYLLÄ, joten se siitä!

Päätös pennun ottamisesta tehtiin siis vasta muutama päivä sitten, ja siitä asti onkin riittänyt täpinää ja intoilua. Kaimion pennunkasvatusopas on taas kovassa kulutuksessa, samoin kirpparilta löydetty Marie Hansson-Hallgrenin Paras ystäväni-kirja, joka tosin on suunnattu nuoremmille lukijoille, mutta on mukavaa lukemista yhtä kaikki. Kyttään pentukuvia facebookissa ja ihastelen noita mustia totisen näköisiä pötkylöitä, joilla on silmät vielä visusti kiinni puristettuina ja hassut pienet räpylämäiset raajat. Miten kiinnostavaa tuleekaan olemaan pikkuisten kasvun seuraaminen! Minkähänlainen luonne meidän pennullamme tulee olemaan? Yritän kaiken haaveilun lomassa keskittyä valmistautumaan maanantaiseen lintujen äänet- tenttiin, mutta huomaan jatkuvasti ajatusteni harhailevan pentuasioihin enkä muista enää ollenkaan, soiko cd:ltä nyt mustapääkertun vai lehtokertun lirkutus.

Uskon, että Yasulle pennun tulo tulee olemaan positiivinen elämänmuutos. Yasu on aika sosiaalinen shiba, se rakastaa muiden koirien kanssa leikkimistä, ja tietty erityisesti tyttökoirien. Yasu on myös luonteeltaan lempeä ja luulenkin, että se osaa toimia pennun kanssa hienosti. Vaikka Yasulla on toisinaan taipumusta suurempien koirien leikkimieliseen "härnäämiseen", se on aina suhtautunut tapaamiinsa pienempiin ja arempiin koiriin hyvin hienotunteisesti. Taannoin eräällä koirapuistoreissulla samaan aitaukseen tuli pieni ja arka narttuparsoni, jonka omistaja varoittelikin etukäteen koiransa epävarmuudesta. Yasun yleisen innokkuuden tuntien seurasin tilannetta alkuun varuillani, mutta Yasu yllättikin minut käyttäytymällä hyvin kiltisti narttua kohtaan: se ei härnännyt tai ahdistellut parsonia lainkaan, vaan kutsui sitä leikkiin rauhallisesti ja kärsivällisesti, välillä jopa selällään maassa maaten, kunnes narttu rohkaistui ja leikki alkoi. Hetken päästä viereiseen suurten koirien aitaukseen saapui kookas saksanpaimenkoiranarttu, ja koska koirien omistajat ilmeisesti olivat tuttuja toisilleen, parson emäntineen siirtyi myös toiseen aitaukseen ja jäimme Yasun kanssa kahden. Parson-parka sai kuitenkin heti sisääntultuaan saksanpaimenkoiralta aikamoisen höykytyksen, ja alkoi kauhuissaan kiljumaan. Yasu meni tästä täysin tolaltaan: se alkoi juosta aitauksen reunaa hädissään eestaas ja kääntyi välillä tuijottamaan minua kuin anellen minua tekemään jotakin tilanteen eteen. Kun välikohtaus ja kiljunta vain jatkuivat, Yasu lopulta pysähtyi silminnähden turhautuneena aidan eteen ja alkoi ulvoa kirkkaasti ja korkealta! Mikä lie oli käytöksen syynä; yleinen hämmentyneisyys, halu olla siellä missä tapahtuu vaiko huoli, kukapa tietää - se oli silti ainoa kerta, kun olen kuullut Yasun ulvovan. Parsonin ei lopulta käynyt kuinkaan, mutta tuskinpa sen koirapuistopelko ainakaan lientyi moisesta kokemuksesta...

Tarinointia ja turinointia ja eritoten pentupohdintoja voisi kyllä jatkaa vaikka läpi yön, mutta taidanpa nyt kuitenkin laittaa taas kuulokkeet kauniiseen päähän ja siirtyä linnunlaulujen maailmaan.

Aurinkoisia tunnelmia

Olimme viikko takaperin Yasun kanssa muutaman päivän koiravahtina. Seuranamme oli isäni labradorinnarttu, Viki (Putte, Viki, narttuja molemmat - ainakaan meidän perheessä ei harrasteta koiriin kohdistuvaa nimeämisen kautta harjoitettavaa sukupuolidiskriminaatiota), ja vauhtia totta totisesti riitti. Koirat ovat suunnilleen samanikäisiä, Viki muutaman kuukauden vanhempi, ja molemmat aika meneviä pakkauksia. Yasu taisi tosin lyödä tässä laudalta Vikinkin, joka hermostui muutamaan otteeseen kippurahännän jatkuvaan härnäämiseen ja härkkimiseen ja antoi sitten kuulua ihan kunnolla. Erään tällaisen kurinpalautuksen jälkeen Yasu kuljeskeli hetken kippurahäntä suorana roikkuen seiniä myöten, eikä rohjennut mennä samaan huoneeseen mustan hirmuttaren kanssa... no, se säikähdys ei kuitenkaan kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa, ja pian sama meno taas jatkui. Mulle jäi tunne, että Viki oli aika uupunut hoitopäivien kuluttua ja oli varmaan onnellinen päästessään kotiinsa lepäämään...

Pienempää kokoa voi kätevästi hyödyntää hyökkäämällä toistuvasti uhrin raajoihin....

Vauhdin hurmaa koirapuistossa

Kaverikuva. Vikin kuolavana paljastaa, että  kuvaustilannetta on manipuloitu makupalalla....

p.s.  Olen aika täpinöissäni eräästä asiasta johtuen. Keväällä on mahdollisesti luvassa jotakin uutta ja jännittävää... mutta siitä sitten tuonnempana!