Illan ratoksi on vielä pakko käydä vähän hehkuttamassa itseään ja tietenkin aivan erityisesti noita kahta kippurahäntää! Lenkki sujui nimittäin niin mainiosti. Kävelimme puiston läpi ja sellaisia reittejä, joilla tulee aina vastaan useita muita koiria. Niin tälläkin kerralla. Ja kaikki, siis
aivan kaikki ohitukset menivät loistavasti! Ei meillä mitään pahoja ongelmia ole ohitusten kanssa aiemminkaan ollut, ja homma on kaiken aikaa kulkenut pikkuhiljaa oikeaan suuntaan, mutta tänään havahduin vasta todella huomaamaan, että
helkutti, mullahan on tässä kaksi koiraa, joita voin kuljettaa hihna löysällä ja jotka ohittavat toiset koirat ilman haukkuja tai murinoita, eivät liimaannu maahan vaanimaan, eivätkä jää kyttäämään takanakulkijoita. Miten rentouttavaa!
Syy siihen, että asia ilahduttaa minua niin paljon, on se, että edesmennyt Putte-noutajani (RIP!) oli koko ikänsä paatunut remmirähjä. Olin juuri se rasittava omistaja, joka odottaa vaanivan koiransa kanssa keskellä tietä, että pääsisi laskemaan lemmikkinsä vastaantulevan koiran luo haistelemaan. Tästä nimittäin seurasi yleensä korkeintaan jännittyneen jäykkää haistelua, ehkä murahdus, joskus jopa leikkiä koirien kesken. Jos Putte sen sijaan ei päässyt vastaantulevan koiran luo, seurasi tempomista ja rähinää. Omasta kokemuksestani siis tiedän (tai kuvittelen tietäväni...), että näiden tientuke-vaanijoiden omistajat yrittävät yksinkertaisesti vain selvitä mahdollisimman vähällä showlla ohitustilanteesta.
Puten ollessa jo vähintäänkin rapsakka keski-ikäinen, minulle alkoi omakohtaisen järkeilyn kautta selvitä, että juuri nämä hihnahaistelut saattoivatkin piillä koko rähinäongelman taustalla. Kaikkiin lenkillä vastaantuleviin koiriin liittyi liikaa jännitystä. Jokainen vieras koira oli The Juttu, niin minulle kuin Putellekin. Vaikka oivalsin asian, rähinä oli niin piintynyttä ja minä epäilemättä niin lyhytjännitteinen, etten missään vaiheessa saanut koulutettua sitä pois. Totuin pikkuhiljaa väistelemään muita koiria.
Kun Susu pienenä pentuna tuli meille, se haukkui ensimmäisestä päivästä jokaisen näkyvissä olevan koiran ja alkuun ihmisenkin. Ehdin jo tuskastua. Edes Putte ei elämöinyt pentuna vastaantulijoille. Miten tässä oikein kävisi? Mutta Susun epäluulo/ jännitys/ vahtimisvietti (sama asia?) tai mikä sitten olikaan, onkin itse asiassa ollut hyvä juttu. Olen nimittäin ollut natsimaisen tarkka siitä, että emme nuuskuttele vieraita koiria lenkillä. Olen myös pyrkinyt kitkemään haukkumista. Keinot eivät ehkä ole olleet kovin harkittuja, vaan enemmänkin tilannekohtaisia: olen käyttänyt sekä huomion kiinnittämistä itseeni makupaloilla ja seuraamisen palkitsemista, että kyräilyn/ haukkumisen kieltämistä, että korostetun välinpitämätöntä ja melko vauhdikasta ohitustyyliä, jossa puskeudun päättäväisesti omien koirieni ja vastaantulijoiden väliin ja yksinkertaisesti luotsaan meidät ohi. Tietty välttäen tarpeetonta hihnasta rempomista. Ei siis mitenkään erityisen järjestäytynyttä hommaa. Mutta on ilo huomata, että johdonmukaisuus siinä tärkeimmässä, eli nimenomaan
ohittamisessa ilman haisteluja, on ollut se tärkein juttu. Yasulle ja Susulle on selvästi kehittynyt tietty varmuuden ja turvallisuuden tunne lähistöllä olevista vieraista koirista huolimatta. Nykyään Susu saattaa haukahtaa pari kertaa, etenkin jos vieras koira ilmestyy näkyviin yllättäen, mutta siihen se sitten jääkin.
Hallelujaa!
Joo. Me ollaan just ne ankeet tyypit, jotka viuhtoo vaan ohi ja vähät välittää ystävällisistä ja leikinhaluisista kanssakoirakoista. Antakee armoa, tää on se tyyli joka on toiminut meille, ja joka takaa niin koirille kuin emännällekin mielenrauhan lenkkien aikana. Oi onnea!
P.S. Eräs Susun lempinimistä on Pikku Poliisikoira. Nimi juontuu Susun sinisten valjaiden ja kontrolloivan vahtivaisen luonteen yhdistelmästä. Siis mä olen saanut Pikku Poliisikoiran vähän relaamaan. Ei huono! Hyvä mä!
