Hyvää itsenäisyyspäivää (Hau hau)!

Ensilumi on saanut koirat riemastumaan. Etenkin Yasu on suuri lumenystävä, ja aivan kuten viime vuonnakin, saa vastasatanut lumi sen nytkin tanssahtelemaan ja hypähtelemään leikkisästi. Susulle asia ei tunnu olevan yhtä iso juttu, mutta tarkkaan sekin on nuuhkinut uusia, lumisia tuoksuja. 

Pari päivää sitten törmäsimme vähän inhottavampaan ylläriin: kävelimme pyörätietä ja Susu pysähtyi äkkiä haistelemaan jotain kiinnostuneena. Ja mikäs se siinä tien pinnalla olla möllötti: suuri, auton alle jäänyt rotta, jonka suolet olivat levinneet pitkin asfalttia. Onneksi Susu ei ehtinyt maistella kyseistä herkkua...

Ohitukset ovat ottaneet vähän takapakkia. Tai oikeastaan tuntuu, että riippuu ihan päivästä, sujuvatko ne vai eivätkö. On siis kyse Sususta ja sen haukkuherkkyydestä. Aihe on muutenkin minulle kasvun paikka, sillä minulla on (muunmuassa) yksi heikkous: en oikein siedä pieniä, räksyttäviä koiria. Ja nyt minulla on itselläni sellainen! Tai ei Susun haukkua oikein räksyttämiseksi voi sanoa, enemmän on kyse yksittäisistä haukahduksista tai ulvahduksista, mutta äänen korviavihlova intensiteetti kyllä korvaa haukun määrän. Susulla on tosi kova tarve vahtia ja ilmoittaa kaikesta huomionarvoisesta. Olen vähän neuvoton, koska edesmennyt noutajani tai Yasu eivät ole olleet lainkaan alttiita haukkumaan. Siinä, missä Yasu katsoo näkyviin tullutta vierasta koiraa ja kenties höristää korviaan, Susu aivan automaattisesti haukahtaa. Se on kyllä huomannut, etten pidä haukkumisesta, ja joskus on ihan liikuttavaa, miten se ihan selvästi yrittää hillitä itseään ja päästää haukun sijaan vaivoin tukahdutetun "UFF"-äänen... Aivan kuin se todella yrittäisi, mutta ei vain oikein mahda itselleen mitään.

Olen yrittänyt harjoittaa vastaehdollistamista makupaloilla, sillä onneksi Susu on ahne. Ihan viime viikkoina tulokset ovat kuitenkin taantuneet. Lenkeillä on välillä hyvin vaikea kontrolloida olosuhteita, kahden hihnan ja koiran ja ehkä sen parjatun kakkapussinkin kanssa on toisinaan mahdotonta ruveta kaivelemaan makupaloja taskusta, kun kapealla tiellä tulee koirakko vastaan. Silloin seuraa usein haukahduksia, ja ainahan sitä takapakkia tulee, kun koira pääsee toistamaan ei-toivottua käytöstä.

Asiaa ei myöskään paranna tämä oma haukkuneuroosini: Susun veitsenterävä ääni saa verenpaineeni välittömästi kohoamaan, ja kyllähän koira sen hermostumisen ja ärsyyntymisen huomaa silloinkin, kun yritän sitä peitellä. Ehkä myös Susun murrosikä tuo lisähaastetta hommaan, mistä sen tietää. Ensisijaisesti kohdistan silti syyttävän sormen itseeni. Emännän on varmaan käytävä jokin rentoutumis- ja meditaatiokurssi, ennenkuin edistystä tapahtuu.

Mutta jos veisi Susun joskus haukkumaan konekarhua. Siinä se olisi varmaan ihan ässä.