Lähes vuosi shibaelämää

Parin kuukauden kuluttua tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Yasu saapui meille. Aika tosiaan lentää. Toisaalta taas tuntuu siltä, kuin Yasu olisi ollut minulla aina, sen verran hyvin se on sopeutunut kuvioihini (ja minä sen kuvioihin, tietenkin).

Shiba on rotuna kiinnostanut minua jo useamman vuoden ajan, ja kun eräs ystäväni sitten Puten kuoleman jälkeisenä kesänä otti shibapennun, joka osoittautui varsin valloittavaksi tapaukseksi, olin lopullisesti myyty. Tuollainen minullekin tulee, ajattelin. Syksy kului haaveita kasvatellessa ja koirakuumetta potiessa, talvi samoin, mutta viime lopputalvesta ryhdyin sanoista tekoihin ja otin yhteyttä hyvältä vaikuttavaan shibakasvattajaan.  Olin varautunut odottamaan omaa pentua pidempään, jopa vuoden-pari, jos tarve vaatisi.  Näissä asioissa on mielestäni parempi katsoa kuin katua, ja olin päättänyt ottaa pennun juuri tästä kennelistä, jos vain suinkin mahdollista. Jonkin aikaa kului sähköpostien ja soittojen merkeissä. Minulla oli mielessäni punainen narttupentu, vaikkakaan väri tai sukupuoli eivät olleet mitenkään ehdottomia kriteerejä. Pääsiäisen tienoilla kasvattajalta tuli sitten puhelu, jossa hän kyseli kiinnostustani ottaa 8 kk ikäinen shibauros, sijoituskoira, joka joutuisi vaihtamaan sijoituskotia allergian takia. Sovimme tutustumiskäynnistä.

Tämä koiraopoika olikin sitten Yasu. Yasu kävi meillä paikkoja tutkimassa ja tutustumassa, ja se oli minun puoleltani rakkautta ensisilmäyksellä. Minulle syntyi vaikutelma valppaasta, uteliaasta mutta myös harkitsevaisesta kaverista, joka oli tietyssä määrin pidättyväinen, mutta silti ystävällinen eikä vähääkään varautunut. Aika hyvin tämä vaikutelma onkin pitänyt kutinsa. Muutamien päivien sisällä minä sitten kävin vielä Yasun sen hetkisessä kodissa, juttelimme Yasun kasvattajan ja omistajan kanssa ja teimme paperit. Samalla viikolla, pitkänä perjantaina, hain Yasun meille äitini toimiessa autonkuljettajana. Yasu lähti mukaamme iloisena ja huolettomana, mutta autossa sitä alkoi sitten jo vähän jännittääkin, ja se vinkui ja tärisi hiukan. Asunnolleni tullessa se oli silti melko levollinen, ja käyttäytyi ainakin ulospäin hyvin rauhallisesti.

Siitä alkoi meidän yhteiselomme. Olin varautunut ongelmiin, tuumailin, että murrosikäisen koiran ollessa kyseessä saattaisi jotain ongelmaa ilmaantuakin. Olin myöskin varautunut siihen, että shiba saattaisi luonteeltaan olla joissakin asioissa labradorinnoutajaa haasteellisempi tapaus. Yasu kuitenkin yllätti minut positiivisesti. Se osoittautui kiltiksi ja lempeäksi koiraksi, jolta löytyy toki intoa ja energiaa, mutta kyky myös rauhoittua ja rentoutua kotioloissa. Jokusen kynän ja kirjan Yasu on meillä ollessaan ehtinyt nakerrella, mutta suuremmilta vahingoilta on vältytty. Alkuun Yasulla oli myös tapana kiipeillä keittiönpöydällä (!!!) yksinollessaan, mutta tämäkin on jäänyt, kun sille on järjestetty luvallinen tähystyspaikka, josta voi tarkkailla ikkunantakaista maailmanmenoa. Kesällä meillä oli viikon mittainen vaihe, jolloin Yasu alkoi odottamatta hermoilla yksinoloa. Tämä vaihe kuitenkin loppui yhtä äkisti kuin alkoikin, eikä ole sen koommin toistunut. Tätä nykyä kippura ei aina vaivaudu edes eteiseen saattamaan, kun ihmiset tekevät lähtöä.

Se on kyllä tullut ilmi, että herkkyyttä tällä koiralla on enemmän kuin edesmenneellä noutajallani. Muutaman kerran kommunikaatio on tökkinyt, ja olen joutunut huomaamaan, että Yasun kanssa on ehkä hiven enemmän mietittävä sitä, millä eleillä tai asenteella sitä ohjaa. Putte-vainaa taas oli sitä lajia, jonka vieraskin ihminen voi vaikka vääntää solmuun, eikä se olisi muuta tehnyt kuin häntää heiluttanut...
Ja vaikka Yasu on kaikille lähtökohtaisesti ystävällinen ja antaa luottavaisesti käsitellä itseään ym, minusta on selvää, että meidänkin suhteemme on parantunut jatkuvasti sitä mukaa kun tunnemme toisemme paremmin ja molemminpuolinen luottamus on kasvanut. Yasu on siis ehkä kuitenkin hivenen monitahoisempi pakkaus, kuin ensikohtaamiselta päällepäin uskoisi.