Kevät toi, kevät toi, laiskan bloggarin (ja kirjapohdiskelun)

Jasso. Sisso. No, täällä taas. Yritetään taas päästä hommantynkään kiinni, ettei tauko venyisi ihan puolivuotiseksi.

Elämä koirien kanssa etenee arkisia uomiaan, emännän hermot ovat olleet viime aikoina väliin vähän kireällä naurettavan mitättömistä syistä - yksittäisistä hankalista ohituksista ja Susun taipumuksesta käydä kuopsuttamassa rakkaan traakkipuuni multia. Kyseinen kasvi on seurannut minua läpi eri asuinpaikkojeni aina lapsuudenkodista asti ja saavuttanut kunnioitettavan koonkin. Siksi otan aina jotenkin henkilökohtaisesti, kun löydän rakkaan rehuni taas kaltoinkohdeltuna olohuoneennurkastaan mullat pitkin lattioita. Täytyy varmaan vähän höllentää pipoa - hankalaa on elämä, jos tässä ovat suurimmat murheet.

Lukaisin vihdoinkin kokonaisuudessaan läpi kohuakin herättäneen Korkeasaaren ex-johtajan Seppo Turusen kirjan Lemmikkielämää - Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen (Gaudeamus, 2011). Olen jo aiemmin selaillut kirjaa ja seurannut mielenkiinnolla siitä käytyä keskustelua. Tuntuu, että moni lemmikinomistaja on teoksesta syvästikin pahastunut, ja koko kirjasta on nostettu otsikoihin lähinnä Turusen idea lemmikkien kieltämisestä. No, voin sanoa suoralta kädeltä, etten ole asiassa samaa mieltä Turusen kanssa. Sen sijaan hän osuu mielestäni osittain oikeaan siinä, että monet lemmikinomistajat ovat oikeastaan hyvin vieraantuneita luonnosta ja asettavat lemmikkiensä oikeudet luonnoneläinten edelle, joka usein ajaa villin luonnon entistäkin ahtaammalle ihmisen dominoimalla maapallolla. (Oikeastaan ihminen ei kylläkään tätä palloa dominoi, lähinnä ehkä bakteerit ja alkueliöt, mutta  noin puhuttaessa makrotason eliöistä ja ekosysteemeistä.) Vai mitähän pitäisi ajatella esimerkiksi tästä.

Monilta osin Turusen kirja tarjosi melkoista ravistelua, ja lukeutuukin ehkä "tieto lisää tuskaa"-tyyppisiin opuksiin. Eksoottisten lemmikkien pidon voi mielestäni hyvinkin kyseenalaistaa. Tuntuu käsittämättömältä, että osa lajeista on pyydystetty luonnosta sukupuuttoon - lemmikeiksi. Tässäkin kulminoituu globaalin eriarvoisuuden tragedia: Köyhä kehitysmaalainen elää ties kuinka pitkään rahoilla, jotka saa pyydystämällä harvinaisen eläimen luonnosta rikkaan teollisuusmaan asukin lemmikiksi. Vielä surkeammaksi asian tekee se, että jopa 90% useimmista pyydystetyistä eläimistä kuolee kuljetuksissa ennen lemmikiksi päätymistään. Good bye luonnonpopulaatiot. Tietenkin eksoottisiin lemmikkeihin pätevät samat säännöt kuin muuhunkin keräilyyn: mitä harvinaisempi elukka, sitä arvokkaampi, ja sitä enemmän sitä luonnosta etsitään ja pyydystetään. Tämä kuvio pätee lemmikkikaupan lisäksi etenkin kiinalaisessa lääketieteessä raaka-aineina käytettyihin eläimiin. Tietenkin meillä on uhanalaisten lajien kauppaa rajoittavat CITES-sopimukset ja muut, mutta valvonnan ja lajinmääritysten puutteellisuus jättävät tähänkin ammottavia aukkoja.

Kalakantojen surkea tila taas perustuu omanlaiseensa ahneuteen ja etenkin Japanin harjoittamaan korruptioon. Tällä menolla kalakantojen ennustetaan ehtyvän vuoteen 2050 mennessä. (Muistan, miten Turun yliopistossa eräs professori totesi meille opiskelijoille lakoniseen sävyynsä, että kannattaa vielä syödä kalaa, kun sitä on ylipäätänsä saatavilla.)

Ennenkuin eksyn syvemmälle maailmanlaajuisen biodiversiteetin romahduksen tuskaisaan suohon, täytynee ottaa kantaa myös Turusen ajatuksiin tätä blogiakin koskettavista aiheista: koirista. Minun on pakko sanoa, että koirien jalostusta käsittelevää lukua lukiessani tunsin paikoin melkein riemukasta mielihyvää siitä, että joku niin kaunistelematta nostaa kissan (tai koiran?) pöydälle ja sanoo suorat sanat. Turunen viittaakin useaan kertaan BBC:n dokumenttiin Pedigree dogs exposed, jonka katseleminen oli minulle samanlainen elämys. Turunen myös tekee mehukkaita rinnastuksia koirien rodunjalostuksen ja aikanaan hyvinkin sisäsiittoisten siniveristen aatelisihmisten välillä. Vai mitä sanotte seuraavasta pätkästä, jossa Turunen kuvaa Habsburgien sukulinjaa:

"Suvun espanjalaisen haaran viimeisen hallitsijan Kaarle II:sen sukupuuta on tutkittu noin 3000 jäsenen osalta. Suvun lapsikuolleisuus oli poikkeuksellisen suuri muuhun väestöön verrattuna, vaikka varallisuutta ja turvallisuutta riitti. Kaarle II:sen sisäsiittoisuuskerroin eli perittyjen sisäsiittoisten geenien osuus oli samaa luokkaa kuin sisarusten välisissä tai vanhemman ja lapsen välisessä avioliitossa. Tilanne on sama kuin nykyisin eräissä rotukoirien parituksissa. Aikalaiset kutsuivat Kaarle II:sta nimellä 'noiduttu', sillä kuinka muuten kuin noitien toimesta ihmiseen olisi päässyt niin monia henkisiä ja fyysisiä sairauksia.


Kaarle II:ssa näkyi tavallista selvempänä suvun tuntomerkki, periytyvä 'Habsburgien huuli'. Epämuodostuma johtui alaleuan epänormaalin suuresta kasvusta. Kävelemään Kaarle II oppi vasta kahdeksanvuotiaana ja puhumaan neljävuotiaana. Myös kieli oli tavallista suurempi, jopa niin että se vaikeutti puhumista tehden siitä mongertavaa. Hänen päänsä oli poikkeuksellisen kookas, suoliston toiminnassa oli häiriöitä, hän oli taipuvainen kouristuksiin ja kahden lapsettoman avioliiton perusteella myös hänen siittiösolunsa lienevät olleen rappeutuneita. Siihen päättyikin tämä sukuhaara."


Hmm. Ei kovin vaikeata etsiä yhteneväisyyksiä koiramaailmasta, valitettavasti. Kaikesta päätellen ajatus laadukkaiden, "aatelisten" jälkeläisten tuottamisesta geenipohjaa rajusti kaventamalla tahtoo olla kuolleena kuopattu ajatus niin koirien kuin ihmistenkin kohdalla. Tai riippuu tietenkin siitä, mitä tällä laadukkuudella tarkoitetaan. Onneksi Turunen väläyttää myös toivoa: eläinmaailmasta löytyy kyllä esimerkkejä geneettisesti hyvin kapea-alaisista ja kuitenkin terveistä populaatioista. Ehkä rodunjalostuksessakin siis pystytään takaamaan koirille edes jonkinlainen terveys, kunhan keskitytään oikeisiin piirteisiin.

Koiria koskevan luvun eräänä alaotsikkona on: Aika luopua koiranäyttelyistä. Tässäkin asiassa olen osittain samaa mieltä. Turusen tavoin ajattelen, että näyttelyillä on ollut ratkaiseva rooli eräiden rotujen terveyden pilaamisessa. Kun jalostetaan rotukoiria, on kyse siitä, että pariutetaan yksilöitä, jotka ovat jossain määrin sukua keskenään. Tällöin pitäisi mielestäni olla tarkkana siitä, millä perusteella yhdistelmiä tehdään. Näyttelyiden ylikorostaminen altistaa matadorijalostukselle ja menestyneiden koirien harkitsemattomalle ylikäytölle. Tähän päälle vielä rakenteellisten erikoisuuksien ylikorostuminen sairaalloisuuteen saakka. Mielipiteeni ei kuitenkaan ole (tässäkään asiassa) yhtä jyrkkä kuin Turusella: Näyttelyilläkin voisi varmaan olla paikkansa koiraharrastuskentässä, vaikka sen rooli jäisikin vähän pienemmäksi. Mielestäni on kyllä hieman oireellista, että koiranäyttelyt ovat ylivoimaisesti suosituin koiraharrastus. Siis että suosituin harrastus, joka ihmisillä koiriensa kanssa on, ovat kauneuskilpailut. Onhan se ehkä vähän hassua. Täällä taivastellaan USA:laisia lapsimissikisojen harrastajia - ehkä lemmikkinäyttelyitäkin voisi joskus, vaikka edes vaihteenvuoksi, vilkaista vähän samalla kriittisellä silmällä.

Turunen kirjoittaa myös lemmikkien ekologisesta jalanjäljestä. Tuntuuhan se aika hurjalta, että keskikokoinen koira - tai vaikka Yasu ja Susu yhteenlaskettuna - kuluttaa saman verran luonnonvaroja kuin citymaasturi. Paha juttu, kyllä vain. Sen sijaan en tiedä, onko lemmikinomistaminen kuitenkaan se turhin turhake ja luonnonvarojen tuhlaaja teollisuusmaan asukilla. Omia elintapojaan voi tarkastella monesta näkökulmasta ja turhempiakin karsimisen kohteita saattaisi löytyä, ottaen huomioon lemmikin merkityksen vaikkapa monelle yksinäiselle ihmiselle. En tiedä, tämä riippunee niin paljon ihmisestä.

Mielenkiintoisimpana kysymyksenä kirjaan liittyen minua jäi mietityttämään seuraava: Mikä on lemmikin vaikutus omistajansa luontosuhteeseen? Turunen esittää asian niin, että lemmikki on villille luonnolle uhka, sekä suoraan, että omistajansa asenteiden kautta (esim. koirien takia tapettavat sudet tai vapaana liikkuvat ja metsästävät kissat, joiden vapaus menee omistajan mielessä luonnonvaraisten eläinten edun edelle). Kysymys on mielenkiintoinen, mutta itse en osaa esittää siihen yhtä suoraa mielipidettä kuin Turunen. Eikö lemmikin seuraaminen voi myös toimia kiinnostuksen herättäjänä luontoa ja sen eläimiä kohtaan? Itse ehkä ajattelen, että lemmikkien ja luonnon välisessä ristiriidassa on oleellisessa roolissa yksinkertaisesti tietämättömyys tai muuten kulttuurista kumpuavat vanhat asenteet, ei niinkään lemmikkien itsensä aiheuttama ajatteluvääristymä. Parhaimmassa tapauksessa näkisin, että ympäristö- ja asennekasvatuksella voitaisiin tulevaisuudessa lisätä ihmisten arvostusta niin villiä luontoa kuin lemmikin todellista "eläimellisyyttä" kohtaan. Tällöin lemmikki ehkä olisi omistajansa silmissä enemmän osa luontoa ja saattaisi lisätä arvostusta muutakin eläinkuntaa kohtaan.

Sussiunakkoon mikä romaani, siis tämä postaus. Hatunnosto läpi kahlanneille. Lyhyesti: Lemmikkielämää on lukemisen arvoinen kirja, jos on valmis karuihin totuuksiin ja oman näkökulmansa kyseenalaistamiseen. Vaikkei Turusen ajatuksia ostaisikaan sellaisenaan, niin mukaan kyllä tarttuu runsaasti hyödyllistä ja kiinnostavaa tietoa - ja takuuvarmasti keskustelunaiheita tulevaisuuteen.

Winter Dog Show ja Susun intensiivikurssi (eli juoksu)

Viime viikonlopun koiranäyttely ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan - ei minun eikä Yasun osalta. Itse en lopulta lähtenytkään Turkuun mukaan univaikeuksien takia, vaan Yasu lähti kasvattajansa Christenin ja toisen omistajan Merin kanssa matkaan. Kuvia ei siis ole luvassa, vaikka niitä lupailinkin. Sääli! Toki olisin selvinnyt hengissä näyttelyyn ja takaisin, mutta koska en ollut saanut nukutuksi koko yönä, ja koska minun ei joka tapauksessa ollut tarkoituskaan esittää Yasua, jäin sitten kotiin koisimaan. Epäilen etten olisi siinä tilassa nauttinut tapahtumasta erityisen paljon.

Yasu puolestaan sai kehästä arvosteluksi vain EH:n (erittäin hyvä), sillä se ei antanut tuomarin katsoa hampaitaan. Lohdullinen puoli asiassa on se, että tuomari ei ollut katsonut Yasua varsinaisesti agressiiviseksi, sillä silloin olisi kaiketi tullut hylkäys. Yasu oli kuulemma ollut kehässä muuten ihan ystävällinen tuomaria kohtaan, mutta pöydällä törmättiin harjoituksen puutteeseen ja Yasun vähäiseen näyttelykokemukseen. Tässä kohtaa tunnen syyllisyyden piston, sillä tiedän kyllä, ettemme ole näitä hammas-kives-tarkasteluja treenanneet riittävästi vieraiden ihmisten kanssa. Jotenkin sitä on vain liian tuudittautunut siihen, että voi itse tutkiskella Yasua ihan rauhassa ilman vastarintaa, enkä ole tarpeeksi osannut ottaa huomioon sitä, että tilanne on ihan eri, jos on kyseessä tuntematon ihminen ja Yasun kannalta varmasti jännittävä näyttelytilanne. Mutta tässä asiassa suunta lienee vain ylöspäin, joten ei kun treenailemaan tulevia koitoksia varten!

Sekin oli ihan lohdullinen tieto, että muuten Yasu oli käyttäytynyt kehässä oikein mainiosti, eikä ollut istuskellut, vaikka pelkäsin että tokotausta olisi voinut aiheuttaa sitä ongelmaa. Toisaalta Christen on hyvin kokenut esittäjä, joten sekin varmasti vaikutti asiaan. Ja toisaalta, onhan se sitäkin raastavampaa, että koiralla olisi ollut rahkeita paljon paljon enempään niin ulkomuodon kuin muun kehäkäytöksen osalta, ja homma kaatui sitten mokomaan hampaidentarkastukseen. Höh.

Näyttelystä kotiutunut Yasu passitettiin sitten samantien takaisin hoitopaikkaansa Susun juoksujen tieltä. Koirille tekee varmasti hyvää muutenkin olla välillä erossa toisistaan, jotta etenkin Susun itsenäisyys säilyy, se kun on ollut enimmäkseen Yasun kanssa kimpassa luovutusikäisestä saakka. Susu on ollut ihmeen rauhallinen nyt yksin ollessaan, en tiedä onko se aikuistumista vai sitä, että kaverin poissaollessa ei ylipäänsä tee mieli riehua yhtä paljon. Niin tai näin, olen ihan ihmeissäni siitä, että kyseessä on sama koira. Tuolla se nytkin makoilee kerällä omalla lampaantaljallaan eikä ole tänään hepuloinut kertaakaan. Ulkona se kyllä on aina tosi pirteä, ja kuten Yasuakin nuorempana, myös Susua tuntuvat lumihiutaleiden varjot viehättävän kovasti.

Lenkkeilyt ovat sujuneet tosi hyvin Susun kanssa kahdestaan. Olen pitänyt oikein vastaehdollistamisen intensiivikurssia nyt, kun Susu voi saada jakamattoman huomioni. Pidän lenkillä aina nappulaa taskussa ja palkkaan Susua aina onnistuneista ohituksista ja usein myös kontaktista. Vaikutus on ollut ihan ihmeellinen, ei meillä ole oikein muunlaisia ohituksia enää ollutkaan kuin onnistuneita! Pari kertaa on osunut kohdalle jopa räyhäävä koira yllättävästi pihalta/ mutkan takaa, ja nämäkin on ohitettu kauniisti nappulan ihmeellisellä voimalla. On se mahtavaa, että Susu on niin ahne! Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten tilanne kehkeytyy kun Yasu tulee taas kuvioon. Laumadynamiikka on aina ihan oma juttunsa.

Pakkasta ja aikuistumista

Pitkästä aikaa. Joulu sujui meidän laumassa mukavissa merkeissä, ja muutenkin on mennyt hyvin. Leppoista perusarkea ilman suurempia vastoinkäymisiä (ainakaan koiriin liittyen, emännän kaamosahdistukset ja tenttistressit kuuluvat toiseen kategoriaan...). Lumi on saanut niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin jäsenet innostumaan vimmatusti. VIHDOIN oikea talvi!

Eräs merkkipaalu on kuitenkin saavutettu. Nimittäin pikku-Susu on nyt vihdoin kasvanut isoksi, maanantaina alkoi nimittäin sen ensimmäinen juoksu! Sunnuntai-iltana Yasu olikin ihmeen lemmekkäällä tuulella, halusi kovasti nuuhkia Susun takalistoa ja koetti astua tätä, kunnes laitoin hormonihirmun eri huoneeseen rauhoittumaan. Seuraavana aamuna koiria ulkoiluttaessa huomasinkin, että lumeen jäi Susun pissimisen jäljiltä myös verta. Tarkempi tutkimus vahvisti diagnoosin: Seojjuoksuny. Lemmekkään kaipuunsa räydyttämä, levoton ja kiihkeä Yasu-parka lähti samoin tein hoitoon sukulaisille, ja nyt kotona onkin kummallisen hiljaista, kun on ainoastaan yksi koira paikalla. Itsekseen Susu on kauhean rauhallinen, loikoilee lampaantaljallaan enimmäkseen.

Oheiset valokuvat on muuten napsittu jo viime viikolla ennen juoksujen alkua, joten jos Meri luet tätä - ei aihetta sydänkohtaukseen! ;-) Seksuaalikaranteeni toimii tässä taloudessa. (Hieno termi, keksin itse. Ehheh.)

Yasullekin on piakkoin luvassa jotain jännää. Lauantaina nimittäin matkustetaan kasvattajan kanssa Turkuun näyttämään herraa Winter Dog Showssa! Edelliseltä näyttelykerraltahan, josta tosin on jo aikaa, irtosi serti ja PU2, jos olen oikein ymmärtänyt, näyttelytermistö kun on minulle melko vierasta. Koiranäyttelyharrastus ei koskaan ole tuntunut minulle "omalta" jutulta - itse asiassa jo aikanaan kennelliiton nuorisoleireillä skippasin parin kokeilukerran jälkeen kaikki junior handler- treenit, koska pidin niitä kuolettavan tylsinä ja tarkoituksettomina. Toko ja agility veivät enemmän mennessään, ja niin se taitaa olla vieläkin. (Tai siis eihän minua tällä hetkellä konkreettisesti vie oikein mikään, sillä sitten viimekeväisen tokokurssin ei olla käyty ohjatusti harrastelemassa.) Lähden silti Turkuun mukaan valokuvien ja kokemusten toivossa, on sitten blogattavaakin! Saa nähdä miten sujuu. Ainakin Yasulla on nyt komea talviturkki!

Hyvää itsenäisyyspäivää (Hau hau)!

Ensilumi on saanut koirat riemastumaan. Etenkin Yasu on suuri lumenystävä, ja aivan kuten viime vuonnakin, saa vastasatanut lumi sen nytkin tanssahtelemaan ja hypähtelemään leikkisästi. Susulle asia ei tunnu olevan yhtä iso juttu, mutta tarkkaan sekin on nuuhkinut uusia, lumisia tuoksuja. 

Pari päivää sitten törmäsimme vähän inhottavampaan ylläriin: kävelimme pyörätietä ja Susu pysähtyi äkkiä haistelemaan jotain kiinnostuneena. Ja mikäs se siinä tien pinnalla olla möllötti: suuri, auton alle jäänyt rotta, jonka suolet olivat levinneet pitkin asfalttia. Onneksi Susu ei ehtinyt maistella kyseistä herkkua...

Ohitukset ovat ottaneet vähän takapakkia. Tai oikeastaan tuntuu, että riippuu ihan päivästä, sujuvatko ne vai eivätkö. On siis kyse Sususta ja sen haukkuherkkyydestä. Aihe on muutenkin minulle kasvun paikka, sillä minulla on (muunmuassa) yksi heikkous: en oikein siedä pieniä, räksyttäviä koiria. Ja nyt minulla on itselläni sellainen! Tai ei Susun haukkua oikein räksyttämiseksi voi sanoa, enemmän on kyse yksittäisistä haukahduksista tai ulvahduksista, mutta äänen korviavihlova intensiteetti kyllä korvaa haukun määrän. Susulla on tosi kova tarve vahtia ja ilmoittaa kaikesta huomionarvoisesta. Olen vähän neuvoton, koska edesmennyt noutajani tai Yasu eivät ole olleet lainkaan alttiita haukkumaan. Siinä, missä Yasu katsoo näkyviin tullutta vierasta koiraa ja kenties höristää korviaan, Susu aivan automaattisesti haukahtaa. Se on kyllä huomannut, etten pidä haukkumisesta, ja joskus on ihan liikuttavaa, miten se ihan selvästi yrittää hillitä itseään ja päästää haukun sijaan vaivoin tukahdutetun "UFF"-äänen... Aivan kuin se todella yrittäisi, mutta ei vain oikein mahda itselleen mitään.

Olen yrittänyt harjoittaa vastaehdollistamista makupaloilla, sillä onneksi Susu on ahne. Ihan viime viikkoina tulokset ovat kuitenkin taantuneet. Lenkeillä on välillä hyvin vaikea kontrolloida olosuhteita, kahden hihnan ja koiran ja ehkä sen parjatun kakkapussinkin kanssa on toisinaan mahdotonta ruveta kaivelemaan makupaloja taskusta, kun kapealla tiellä tulee koirakko vastaan. Silloin seuraa usein haukahduksia, ja ainahan sitä takapakkia tulee, kun koira pääsee toistamaan ei-toivottua käytöstä.

Asiaa ei myöskään paranna tämä oma haukkuneuroosini: Susun veitsenterävä ääni saa verenpaineeni välittömästi kohoamaan, ja kyllähän koira sen hermostumisen ja ärsyyntymisen huomaa silloinkin, kun yritän sitä peitellä. Ehkä myös Susun murrosikä tuo lisähaastetta hommaan, mistä sen tietää. Ensisijaisesti kohdistan silti syyttävän sormen itseeni. Emännän on varmaan käytävä jokin rentoutumis- ja meditaatiokurssi, ennenkuin edistystä tapahtuu.

Mutta jos veisi Susun joskus haukkumaan konekarhua. Siinä se olisi varmaan ihan ässä.

Elävää kuvaa

Sainpas videot ihan omin neuvoineni näkymään. Piti vain suosiolla vaihtaa macista windowsiin ja hoitaa homma Youtuben kautta... Ensimmäisessä videossa tunnelma välillä ihan kuumenee lelun äärellä. (En muuten tiedä, mistä tuo ihmeellinen narinaääni videoihin ilmaantuu aina kuvatessa. Ehkä puristan kameraa liian lujaa...?!) Susulle tyypillinen hampaiden loksuttelu kuuluu myös hyvin :D

Toisessa videossa lähestyin taas leikkiviä shibatuksiani, mutta leikki piti tietysti keskeyttää, kun tulin siihen viereen kameroineni vaanimaan. 

Molemmissa videoissa näkyy hyvin se, miten samankokoisia Yasu ja Susu ovat. Yasu ei edes ole pieni uros, joten Susu on aika kookas. Videoissa näkyy myös hauskasti se, miten Susu on aina kiinnostunut ihmisten touhuista, tulee tarjoamaan lelua syliin ja hakee kontaktia, kun taas Yasu puuhailee enemmän omiaan. (Eikä takuulla tuo leluaan kenenkään syliin, vaan kirmailee lällätellen kauemmas.) On myös hauskaa seurata, miten koirat (Yasu on yleensä tässä aloitteellinen) käyttävät leikin lomassa rauhoittavia signaaleja, kun tunnelma meinaa tiivistyä. Villiksi äitynyt nujakka keskeytyy yleensä siihen, kun toinen aivastaa/ ravistelee, johon toinen automaattisesti vastaa, ja molemmat rentoutuvat.

Karva pöllyää

...kun Yasu vaihtaa talviturkkiin. Prosessi on ollut meneillään jo melkein pari kuukautta, mutta nyt poika on jo sellainen kuikelo, ettei alusvillaa enää taida löytyä melkein mistään kohtaa. Olen ottanut tavaksi harjailla Yasua läheisellä kalliolla, ja olemmekin villoittaneet ko. paikan aika ansiokkaasti.

Kaikki tuo taustalla näkyvä valkoinen hötö on Yasun alusvillaa... 

Susulla on Yasunkarvaviikset! 

Kuvat ovat pari viikkoa vanhoja, tällä hetkellä Yasulta ei löydy tuonkaan vertaa pohjavilloja...

Susu on joutunut kiinni puuhun Yasun harjaamisen ajaksi. 

Susun antibioottikuuri loppui torstaina. Katsotaan, miten pitkälle tällä kertaa selviydytään ja onko karpalouutteesta ja maitohappobakteereista apua! Ensi viikolla pitäisi käydä antamassa kontrollinäyte, josta selvitetään, onko bakteerikasvua taas ilmassa. Peukut pystyyn.... 

Eilen illalla jo vähän säikähdin, kun Susu vinkui eteisessä ja raapi ovenrakoa hädissään, vaikkei edellisestä ulkoilusta ollut vielä montakaan tuntia. Vedin äkkiä roippeet niskaan, valjastin koirat ja sitten pikavauhtia pihalle. "Onneksi" kyseessä oli vain liiallisesta puruluun jäystämisestä aiheutunut mahavaiva (=ripulipee). Huh!

Voi p*ska!

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa niinkin henkevästä aiheesta kuin koiranpaskasta. Oikeastaan nyt on väärä vuodenaika, sillä todellinen debaatti aiheen tiimoilta käydään keväisin lumen sulaessa ja paljastaessa ruman totuuden, mutta mitäs siitä. Tavallaanhan aihe on, ainakin näin pientaloalueella, aina ajankohtainen.

Minusta on vuosien varrella kehkeytynyt yllättävä tiukkapipo, mitä tähän ulosteteemaan tulee. En kuitenkaan aio jeesustella. Joskus on minullekin käynyt niin, että pussit ovat unohtuneet kotiin tai päässeet loppumaan ja koira on vääntänyt hätäläjän jonkun tontin pensasaidan juureen, enkä ole sen takia ruvennut itkemään ja ripottelemaan tuhkaa päälleni. Shit happens. Mutta silti. Ei sitä sonnan määrää, johon tuolla ulkoillessa törmää, voi millään satunnaisilla vahingoillakaan kokonaan selittää. Joillakin koiranomistajilla ei ilmeisesti ole laisinkaan tapana korjata lemmikkinsä jätöksiä, mistään. Minusta tätä on kovin vaikea ymmärtää. Toki tunnistan sen tunteen, kun lenkittää koiraa "kakkaa nyt, tee se"-mentaliteetilla ja koiran pökälöinti tuottaa itsellekin ihmeellisen tyydytyksen tunteen ("aah, tehtävä suoritettu"). Siinä suoriutumisen ja onnistumisen euforiassa tuntuu kieltämättä joskus siltä, että kun koiran paskattaminen on saatu pois alta ja tavara ulos suolesta, se tekisi jo mieli jättää taakseen sen sijaan, että käy kykkimään muovipussi kourassa höyryävän tuoretuotteen äärelle ja vielä noukkii sen tuliaisiksi mukaansa. Kakka ei näytä eikä tuoksu miellyttävältä (eikä tunnu, edes muovin läpi tunnusteltuna), ja pussi on auttamattoman hankala mukanaroudattava vaatiessaan yhden käden pitelemiseen. Mutta SILTI. On silti paikkoja, joihin on vain yksinkertaisesti törkeätä jättää paskat lojumaan.

Puistojen nurmialueille ja toisten tontinreunuksille koiransa säännönmukainen kakattaminen on jo hieman hävytöntä. Ei minustakaan olisi kovin hehkeää leikata nurmikkoa pihan kävelytienpuoleiselta kaistaleelta, kun kyseinen alue on täynnä paskapökäleitä. Saattaisihan tuo jopa ottaa hieman aivoonkin. Okei, asun toistaiseksi kerrostalossa, mutta pystyn silti eläytymään tilanteeseen. Lähialueen asukeilla olen havainnoinut ainakin paria eri taktiikkaa: Jotkut ovat tylysti iskeneet "EI KOIRIA"-merkin näkyvälle paikalle. Tämä ilmeisesti toimii kohtuullisen hyvin, sillä näillä pihanreunuksilla esiintyy keskinmääräistä vähemmän paskaa. Onpa erään taloyhtiön pihan reunalla oikein iso kyltti, jossa kerrotaan seikkaperäisesti siitä, miten kaupungin järjestyssäännöt velvoittavat lemmikin jätösten keräämiseen, ja uhataan sakottamisella. Kieltämättä moinen viestintä kuitenkin asiapitoisuudestaan huolimatta luo vähän takakireää ja eläinvihamielistä vaikutelmaa. Siksi moni ei ehkä harmistuksestaan huolimatta tahdo turvautua tällaisiin kyltteihin. Toinen havaitsemani taktiikka on hieman mielenosoituksellinen: siinä nurmireunukselta löydetyt paskakasat on heitetty lapiolla suorasukaisesti keskelle kävelytietä. Osaan aina varoa näiden talojen kohdalla, koska toisinaan kasoja todella on monta perätysten, koko pihan reunaa kulkevan kävelytien pituudelta. Viesti on aika selvä: Huolehtikaa itse paskoistanne hurtanhyysääjät! Jälleen kerran, pystyn samaistumaan. Mutta onhan tuossakin toiminnassa hivenen töykeä sävy.

Ja lienee sanomattakin selvää, että puisto on mielestäni paikka, jonka nurtseilla pitäisi lasten (ja aikuistenkin) saada kirmailla vailla huolen häivää koirankasoihin astumisesta. Etenkin, kun joka puolella on niitä roskiksia, joihin kakat voisi varsin pienellä vaivannäöllä kerätä. Itse asiassa olen jossain määrin huojentunut, jos koira päättää tehdä torttunsa puistossa kävellessä, sillä siellä on aina roskis lähellä, eikä pussia tarvitse ulkoiluttaa mukanaan kilometritolkulla. Tästä päästäänkin seuraavaan:

http://www.koirankakkaroskis.fi/

Mainio keksintö, joka hyödyttää kaikkia osapuolia! Olen oikeastaan aika ihmeissäni, että esim. tällä alueella en ole kakkaprotesteista huolimatta nähnyt ainuttakaan kyseistä tarraa. Ehkä systeemi ei ole kovin laajalti tunnettu? Saisi olla. En minä ainakaan kehtaa (enkä myöskään saa) mennä heittelemään pussejani muiden roskiksiin. No, ehkä isompien taloyhtiöiden, mutta en minkään omakoti- tai paritalojen roskiksiin. Jos itse olisin omakotiasuja, tilaisin takuulla kyseisen tarran roskikseeni ja toivosin hartaasti sen vähentävän kakansiivoamistyötä omalla kohdallani. Tuossa systeemissä on myös positiivista talkoohenkeä aina iloisesti hymyilevää piirroskoiraa myöten, ankeiden ukaasien sijaan.

En minä toki kakkoja kaikkialta kerää. Jos laiskottaa, koetan tarkoituksella suunnata lenkkireitin niin, että koirat tulisivat tehneeksi tarpeensa maantien ojaan, hoitamattomaan pusikkoon tai metsään mustikanvarpujen sekaan. Sillä se on toki ihan validi argumentti, että tavallaan on pölhöä verhota maatuva luonnontuote muoviin ja lempata sekajätteen joukkoon mätänemään ja metaania tuottamaan. Koirankakkaa kun ei ymmärtääkseni saa laittaa energiajätteeseenkään. En vain oikein usko, että ne ihmisten pihanurmikoilla tms. lojuvat kasat pääsevät siellä kaikessa rauhassa maatumaan ihanan luonnollisesti. Eiköhän ne joku muu sieltä joudu sitten keräämään ja heivaamaan.


Saas nähdä, millaisia kiusauksia tämä tuleva talvi peruslaiskalle ihmiselle asettaakaan. Yhdenkin koiran kanssa kakkarumba on etenkin talvella rasittavaa, kun pitää pakkasessa näpit jäässä kerätä kikkareita. Lisätään tähän toinen koira ja hihna ja 2x enemmän paskapusseja - avot. Alkaa taas ajatus maallemuuttamisesta houkuttamaan.

Tulipas tikusta, tai kakasta, asiaa. Saa kommentoida.

P.S. Tässä viime viikolla muuten sattui, että olin ostanut virheellisen kakkapussirullan, jonka jokaikisessä pussissa oli vähintäänkin yksi reikä. Sain havaita tämä konkreettisesti, kun keräsin Susun vellipaskaa pientareelta, ja upotin kasaan koko peukaloni paljaaltaan. Hyi helv...!!! Ihanaa raahautua kotiin kahden koiran, yhden rikkinäisen löllöpaskapussin ja ruskean, haisevan käden kanssa. Onneksi ei tullut vastaan ketään juttusille tuppautujaa tai tunkeilevaa koirankanssatervehtijää. Huusin heti ulko-ovelta kotiväelle syvästi kyrsiintyneenä: "Voi PASKA!!! Siis kirjaimellisesti!!!" (Näin ympyrä sulkeutuu postauksen otsikkoon ja voimme vihdoin lopettaa jauhamisen.)