Elämäni koirat

Ennen kuin päästään Yasuun, vaatii aiempi koirahistoriani oman postauksensa. Olen ollut koirahullu suunnilleen niin kauan kuin muistan - yritin jo innokkaana nelivuotiaana ratsastaa isoäitini labradorinnoutajalla (koiraparka) ja seurasin kyseistä otusta joka paikkaan kylässä ollessamme. Vähän vanhempana kävimme isäni kanssa säännöllisesti koirapuiston aidan takana ihailemassa leikkiviä koiria. Ajattelin koiria, puhuin koirista, piirsin koiria... tilanteeseeni liittyi vain yksi pahemmanlaatuinen tragedia: olin allerginen koirille. Silmäni ja nenäni alkoivat vuotaa mummolassa kyläillessä jo tunnin kuluessa. Niinpä olin tuomittu koirattomuuteen, ahkerasta mankumisesta ja jatkuvasta haaveilusta huolimatta.

En tarkkaan muista, milloin oireet lakkasivat. Isoäitini joutui luopumaan noutajastaan, koska vanhalla naisella ei ollut riittävästi tarmoa ja voimaa vahvasta koirasta huolehtimiseen ja sen ulkoiluttamiseen. Sen sijaan erään esikoulukaverini perheellä oli myöskin labradori, ja vietin usein pitkiä aikoja hänen luonaan leikkien ja koiran kanssa puuhaillen. En muista, että minulla olisi enää tuolloin ollut erityisiä allergiaoireita. Fanitin kyseistä koiraa täydestä sydämestäni. Piirtelimme kaverini kanssa sarjakuvia, joissa tämä rohkea sankarilabradori taisteli hirviöitä vastaan ja sai kunniamitaleja... Luonnollisesti kinusin koko ajan koiraa vanhemmiltani, mutta nämä olivat järkkymättömiä kannassaan: olin allerginen, sitäpaitsi koirasta olisi mahdottomasti vaivaakin. Minun oli siis rauhoitettava koirankaipuutani toisaalla kuin kotosalla. Eka-tokaluokkalaisena meillä oli tapana erään ystäväni kanssa lyöttäytyä lähistöllä asuvan tädin seuraan, kun tämä ulkoilutti kolmea lapinkoiraansa. Kyseinen nainen oli kärsivällinen ja koiratkin sietivät meitä hyvin. Asiaan liittyy hauska muisto: Tätä naista seurasi usein puhelinlankoja pitkin puolikesy varis, jonka nainen oli joskus löytänyt poikasena ja hoitanut kotonaan täysikasvuiseksi. En tiedä miten eettiseltä tällainen toiminta nykyisellään vaikuttaisi, mutta varis oli kyllä selvinnyt aikuisuuteen hyvin ja sai myöhemmin perheenkin: jonkin aikaa lapinkoiratätiä seurasi kahden täysikasvuisen ja kahden nuoren variksen joukko!

Yhdeksänvuotiaana aloin viettää paljon aikaa ystävälläni, jonka kotona asusteli kaksi koiraa, sekarotuinen ja labradori. Olimme tämän ystäväni kanssa kuin paita ja peppu, ja oikeastaan joka päivä yhdessä jommankumman kotona. Vietin kesällä useamman viikon ystäväni kesäpaikassa koirien kanssa vailla merkkiäkään allergiasta. Aloin elätellä yhä suurempia ja suurempia toiveita siitä, että koko koira-allergia olisi historiaa. Lainasin kirjastosta Lassieiden, Jack Londoneiden ja Bim mustakorvien lisäksi Anders Hallgrenin ja Desmond Morrisin koirakirjoja, joita hotkin innolla. Keräilimme ystäväni kanssa muovikoiralaumoja (tämä harrastus jatkui vuosikausia ja minulla on edelleen vanhempieni kaapissa n. 300 muovikoiraa...) ja, kuten varmaan aika moni 80-luvun kakara, katsoimme ja leikimme innokkaasti Hopeanuolta...

Neljännen ja viidennen luokan välisenä kesänä se sitten tapahtui. Vanhempani tekivät avioeroa, ja tunnelmat perheessä olivat ajoittain melko synkänpuoleisia. Jotenkin siinä sitten kävi niin, että vanhemmat heltyivät, kun itkin kuollutta lemmikkisammakkoani (hyi hyi pikku-Anu, ei olisi saanut rauhoitettua eläintä edes vangita!), ja lupasivat minulle koiranpennun. Synkästä kesästä kuoriutui ihana, aurinkoinen, pennuntäyteinen pikkutytön unelmakesä. Meille tuli keltainen labradorinnoutajan narttupentu, Mistmoor's Cotton Candy, jonka halusin sukupuolesta huolimatta itsepintaisesti nimetä Puteksi.

En edes tiedä, mitä Putesta kirjoittaisin. Se oli ihastuttava, rasittava, vallaton, huumorintajuinen, lempeä ja suurisydäminen koira. Oikeastaan se oli elämäni koira. Olen melko varma, että kaikesta ponnistelustani huolimatta, tai juuri sen takia, se kasvatti minua paljon enemmän kuin minä koskaan sitä. Se tuli meille vuonna -95, kun olin 11-vuotias, ja kuoli kevättalvella 2009 kolmetoista ja puolivuotiaana. Se toi niin paljon iloa ja valoa niin moneen elämään, ihan vain olemalla oma ihana itsensä, että surusta huolimatta sen saattoi päästää rauhassa lähtemään. Mennessään se jätti kuitenkin sydämeeni koiranmentävän aukon. Vuosi koiratonta elämää sai luvan riittää - aika, joka kului avokin taivuttelemiseen - sitten alkoikin taas tapahtua... ja seurasi jotain pientä, oranssinpunaista ja kippurahäntäistä.

Putte (1995-2009) ja minä pentuina.