Pentukuumetta

Tehdään tästä nyt julkista:
Minulle saapuu toukokuussa shiban narttupentu Yasun kaveriksi ja sekä minun iloksi ja haasteekseni! Kyseinen tytöntylleröinen on vasta pari päivää sitten putkahtanut tähän maailmaan ja on väriltään musta. Tähän pentueeseen olisi saattanut ilmaantua valkoisiakin, ja olin ajatellut valkoista narttua sillä turvallisella varauksella, että mikäli sellainen sattuisi syntymään... No, ei sattunut (yksi mielenkiintoisen kirjava tosin, mutta se on urospentu ja olin ajatellut toiseksi koiraksi nimenomaan narttua), mutta kun kasvattaja kyseli kiinnostusta mustan pennun ottamiseen, niin... no. Sydämen asioitahan nämä viime kädessä ovat, ja tämä sydän sanoi vahvasti KYLLÄ, joten se siitä!

Päätös pennun ottamisesta tehtiin siis vasta muutama päivä sitten, ja siitä asti onkin riittänyt täpinää ja intoilua. Kaimion pennunkasvatusopas on taas kovassa kulutuksessa, samoin kirpparilta löydetty Marie Hansson-Hallgrenin Paras ystäväni-kirja, joka tosin on suunnattu nuoremmille lukijoille, mutta on mukavaa lukemista yhtä kaikki. Kyttään pentukuvia facebookissa ja ihastelen noita mustia totisen näköisiä pötkylöitä, joilla on silmät vielä visusti kiinni puristettuina ja hassut pienet räpylämäiset raajat. Miten kiinnostavaa tuleekaan olemaan pikkuisten kasvun seuraaminen! Minkähänlainen luonne meidän pennullamme tulee olemaan? Yritän kaiken haaveilun lomassa keskittyä valmistautumaan maanantaiseen lintujen äänet- tenttiin, mutta huomaan jatkuvasti ajatusteni harhailevan pentuasioihin enkä muista enää ollenkaan, soiko cd:ltä nyt mustapääkertun vai lehtokertun lirkutus.

Uskon, että Yasulle pennun tulo tulee olemaan positiivinen elämänmuutos. Yasu on aika sosiaalinen shiba, se rakastaa muiden koirien kanssa leikkimistä, ja tietty erityisesti tyttökoirien. Yasu on myös luonteeltaan lempeä ja luulenkin, että se osaa toimia pennun kanssa hienosti. Vaikka Yasulla on toisinaan taipumusta suurempien koirien leikkimieliseen "härnäämiseen", se on aina suhtautunut tapaamiinsa pienempiin ja arempiin koiriin hyvin hienotunteisesti. Taannoin eräällä koirapuistoreissulla samaan aitaukseen tuli pieni ja arka narttuparsoni, jonka omistaja varoittelikin etukäteen koiransa epävarmuudesta. Yasun yleisen innokkuuden tuntien seurasin tilannetta alkuun varuillani, mutta Yasu yllättikin minut käyttäytymällä hyvin kiltisti narttua kohtaan: se ei härnännyt tai ahdistellut parsonia lainkaan, vaan kutsui sitä leikkiin rauhallisesti ja kärsivällisesti, välillä jopa selällään maassa maaten, kunnes narttu rohkaistui ja leikki alkoi. Hetken päästä viereiseen suurten koirien aitaukseen saapui kookas saksanpaimenkoiranarttu, ja koska koirien omistajat ilmeisesti olivat tuttuja toisilleen, parson emäntineen siirtyi myös toiseen aitaukseen ja jäimme Yasun kanssa kahden. Parson-parka sai kuitenkin heti sisääntultuaan saksanpaimenkoiralta aikamoisen höykytyksen, ja alkoi kauhuissaan kiljumaan. Yasu meni tästä täysin tolaltaan: se alkoi juosta aitauksen reunaa hädissään eestaas ja kääntyi välillä tuijottamaan minua kuin anellen minua tekemään jotakin tilanteen eteen. Kun välikohtaus ja kiljunta vain jatkuivat, Yasu lopulta pysähtyi silminnähden turhautuneena aidan eteen ja alkoi ulvoa kirkkaasti ja korkealta! Mikä lie oli käytöksen syynä; yleinen hämmentyneisyys, halu olla siellä missä tapahtuu vaiko huoli, kukapa tietää - se oli silti ainoa kerta, kun olen kuullut Yasun ulvovan. Parsonin ei lopulta käynyt kuinkaan, mutta tuskinpa sen koirapuistopelko ainakaan lientyi moisesta kokemuksesta...

Tarinointia ja turinointia ja eritoten pentupohdintoja voisi kyllä jatkaa vaikka läpi yön, mutta taidanpa nyt kuitenkin laittaa taas kuulokkeet kauniiseen päähän ja siirtyä linnunlaulujen maailmaan.